Kun elämästä puuttuu iso palanen

Se palanen on Pappa. Oma isäni. Rakas isäni, joka kuoli kaksi vuotta sitten. Edelleen usein tuon palasen puuttuminen on ajatuksissani; kun tulee mieleen joku asia, jonka olisin halunnut kertoa isälleni, kun vierailemme paikoissa, jotka olivat isälleni rakkaita, kun lapset kysyvät Papasta tai kun katselemme valokuvia. Usein on myös sellaisia päiviä, kun päivän kivoista tapahtumista huolimatta tunnit tuntuvat matelevan surullisina, hitaina eteenpäin, mieli on normaalia harmaampi ja minun ei tee mieli puhua juuri kenellekään. Illalla mies huomaa normaalin perusiloisen mieleni sijaan surumielisyyteni ja kysyy minulta huoliani. Silloin tajuan, että tänään on surupäivä. Silloin tarvitsen halaajaa, kainaloa ja kyynelten pyyhkijää, jonkun, joka ei vähättele tunteitani. Tarvitsen jonkun, jolle sanoa: ”On niin kova ikävä isää”.

Omat tunteet läheisen kuoleman käsittelyssä ovat velloneet omia reittejään sen suuremmin niitä miettimättä. Eilen, kun vietin harvinaislaatuista aikaa ystäväni kanssa kahdestaan, oli aikaa, rauhaa ja keskittymiskykyä kelata kahden vuoden aikaisia tunteita taaksepäin. 

Miettiessäni tunnistin kolmentyylisiä tunteita, jotka näiden kahden suruvuoden aikana olen läpikäynyt. Suru alkoi isääni liittyvillä tunteilla, siirtyi siitä lapsiini liittyviin tunteisiin ja nyt on nähtävästi aika käsitellä itseeni liittyviä tunteita.

Kun isä kuoli, vastassa olivat tietysti kauhu, sisintäni ahmien syövä järkytys, koko kroppaa tärisyttävä ahdistus, järjetön itku, synkkyys, elämän käsittämättömyys ja monet muut, sekalaiset tunteet, jotka kuin jääpuikot, tippuivat lämpöiseen niskaani toinen toisensa perään. Ensimmäiset vähänkään järjelliset mietteet, jotka muistan, olivat ”Miksi isän piti lähteä?”, ”Isällä jäi elämä kesken”, ”Isän moni unelma jäi totetumatta”. 

Pikkuhiljaa näiden mietteiden rinnalle tuli ajatuksia lapsiini liittyen: ”Kunpa lapseni olisivat saaneet tutustua paremmin isääni”, ”Kunpa lapsillani olisi edes yksi läsnäoleva Pappa”, ”Kunpa kuopukseni olisi edes kerran päässyt Papan syliin”. Koska Minimullistaja oli vain kolmen päivän ikäinen isäni kuollessa, liittyy Minimullistajan syntymäpäivään erityistä haikeutta. Niin vahvat syntymän ilon tunteet muuttuivat hetkessä suureen suruun tuolloin kaksi vuotta sitten.

Nyt huomaan, että mietin edellisten lisäksi: ”Kunpa minulla olisi ollut enemmän aikaa viettää isäni kanssa”. Olen kokenut jopa syyllisyyttä siitä, että muutin yli 300 kilometrin päähän opiskelemaan viideksi vuodeksi, pois isän läheltä. Menetin monia mahdollisia yhteisiä hetkiä. Alle kolmekymppisenä isän menettäminen on ajallisesti karua. Nyt, kun toinen rakkaista vanhemmistani on kuollut, on oman elämän rajallisuus konkretisoitunut ihan uudella tavalla: minä olen seuraava lähtijä tässä sukupolvien jatkumossa. Se on ajatus, tunne, asia, jota ei osaa kunnolla sanoittaa, mutta joka ohjaa jokapäiväisiä valintojani: olen valinnut olla läsnä rakkailleni. Aika kuluu. Rakkaus jää. Kyyneleet eivät lopu.