Takauma vauvavuoteen

Synnäriltä se alkoi. Nukkumattomuus ja tuskallinen itku. Huonetovereideni vauvat olivat postikorttivauvoja - he lähinnä seilasivat untenmailla tai vain vähän parkaisivat välillä tankkauksen merkiksi. Minun vauvani, se oli heti alusta asti kuin ehkäisyneuvolan kauhukertomuksesta: itkuinen, tyytymätön ja koko ajan heräilevä. Jo tuolla vauvanhakulaitoksessa ollessani uumoilin, että tästä lähtien meidän perheessä kannettava ei tarkoita tietokonetta, vaan vauvaa. Kun pääsin rakkaan parkuvan nyyttini kanssa kotiin, olin väsyneempi kuin koskaan ennen koko elämässäni. Mutta vähänpä tiesin, mikä minua odottaisi. Minua odotti kidutuksien kidutus. Sellainen vuosi, jolloin nukuin ehkä sadasosan siitä, mitä kehoni olisi tarvinnut.

Päivät kuluivat harmaan raskaan väsymyspeiton alla toimiessa. Vuorokaudet täyttyivät sylissä ja kantorepussa nukuttamisesta, kantamisesta ja hyssyttelystä eri asennoissa, itkun kuuntelemisesta ja itse itkemisestä, pitkistä epätoivoisista nukuttamislenkeistä ja jatkuvana viihdekeskuksena toimimisesta. Vauva ei viihtynyt missään eikä nukkunut juuri missään. Vauva halusi olla koko ajan rinnalla, mutta sai silti järkyttäviä rintaraivareita.

Iloinen tapahtuma. Täynnä itkua.

Luulin olevani normaalia heikompi, herkempi ja avuttomampi vanhempi. Oletin, että ne ohjeet, joita kuulin neuvolassa ja lähipiiriltä, olivat totta. Luulin, että vauva itki nälkäänsä. Jo sairaalassa ensimmäisenä yönä hoitajat työnsivät pullon käteeni, kun kuulivat vauvan itkun vain jatkuvan ja jatkuvan. Kotona tungimme lehmänmaitoa vauvaamme ennen imetystä, imetyksen jälkeen ja imetysten välissä - koska vauvahan itki nälkäänsä. (Niin, vaikka hän kasvoi normaalisti, ja voi jopa tukevasti...) Koska itku ei hellittänyt, vaan päinvastoin tuskaisuus vain lisääntyi, suositteli terkkarimme kiinteiden aloittamista kolmikuisena – tietenkin perunalla. Sitä me sitten itsekin kauhusta vollottaen työnsimme väkisin vauvamme suuhun, koska vapaaehtoisesti vauvamme ei todellakaan, ei siis todellakaan, halunnut sitä syödä.

Mikään ei auttanut. Eivät korvikkeet eivätkä soseet. Hänellä ei ollut tarvetta lisämaidolle eikä -ruualle. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan, että tämä ei ole normaalia. Tämä ei ole vain sitä, että vauva on temperamentiltaan tällainen ”vähän haastavampi” tai että hänellä olisi vain jotain ”koliikkia”. Aloin luottamaan äidinvaistooni. Siitä huolimatta, että sain kuulla kerta toisensa perään, että ”vauvat nyt vain itkevät”, ”et ole vain tottunut vauvanhoitoon” ja sen sellaista, aloin ottamaan asioista selvää. Sain käsiini kehutun allergologin yhteystiedot ja sain hätäajan hänen vastaanotolleen.

Viihdyttiinkö meillä autossa? Arvaatte varmaan.

Siellä vastaanotolla itkin. Voi että minä itkin. Joku ymmärsi, joku auttoi, jollain oli apua tilanteeseemme. Allergologi määräsi minut kuuden ruoka-aineen imetysdieetille (bataatti, kana, riisi, kesäkurpitsa, mustikka, päärynä), jolla sitten noin vuoden elelin. Tämän lisäksi vauvalle aloitettiin refluksilääkitys. Tämä tapahtui vauvan ollessa seitsemän kuukautta.

Mitä eroa oli seitsemällä ensimmäisellä kuukaudella ja sen jälkeisillä kuukausilla? Ensimmäiset seitsemän kuukautta yöheräämisiä oli joka yö 20-40 kappaletta, useimmiten 40. Päiväunet olivat aina tai lähes aina kahden viiva kymmenen minuutin pätkissä. Pukluja tuli noin 70 kappaletta vuorokaudessa. Imetysdieetin ja lääkityksen aloittamisen jälkeen yöheräämiset vähenivät 0-10 kertaan ja päiväuniakin vauva alkoi nukkumaan puolen tunnin, joskus jopa tunnin pätkissä. Puklaaminen loppui lähes täysin! Ihon lehahtelu loppui melkein tyystin. Entinen, jatkuvasti nähisevä, happaman näköinen, minua nipistelevä ja tuskaisesti kiemurteleva vauva olikin nyt usein hymyilevä, touhukas, oppivainen ja iloinen pienoinen! Hän alkoi viihtymään muissakin asennoissa kuin pystyssä sylissä.

Tätähän se oli. Reilu vuosi.

Minä en siis ollut hullu äiti. Minä en siis liioitellut arkemme rankkuutta. Minä en siis hakenut huomiota väsymykselläni ja kertomuksillani vähän erikoisemmasta vauvavuodesta. Minulla vain oli todella allerginen ja pahasti refluksitautinen vauva. Vauva, joka joutui kärsimään suurimman osan vauvavuodestaan äärimmäisten kipujen kanssa. Vauva, jonka kurkku oli tulehtunut paloautonpunaiseksi närästyshapoista. Vauva, jonka suolisto oli niin hajalla, että koko vastustuskyky oli rakennettava uudestaan. Vauva, joka ei saanut hyviä kasvun ja kehityksen edellytyksiä aivojen työskennellessä liiallisten kipukokemusten käsittelyssä.