Väsymys, josta ei kannattaisi valittaa

Tämä on tyhmää. Nyt, kun Pikkusankari on viimeiset pari viikkoa voinut refluksin, allergioiden ja pääkivun suhteen kokonaisuudessaan kohtalaisesti (ehkä hieman liioittelen nyt, mutta menköön...), tai ainakin nukkunut (lyhyitä, mutta) täysiä öitä, minut on vallannut suunnaton väsymys, lötköys, aikaansaamattomuus ja paha olo. Tähän on yksi selitys: stressi. 

Minä olen siis valvonut viimeiset viikot pyörien, hikoillen ja mietiskellen. Syyksi on löytynyt joka yölle jotakin: Miksi haluan näin kovasti töihin juuri nyt? Pakenenko mahdollisiin töihin oikeasti vain tätä Pikkusankarin iän kamalaa vaihetta vai myös refluksivaivoja, eli onko Pikkusankarin aivan jär-je-tön uhma, levottomuus ja pahantekotiheys sittenkin taas lääkkeen vähentämisen syytä vai OIKEASTI muka vain uhmaikää? Mihin niistä kaikista kivoista työpaikoista sitten hakisin? Mihin niistä oikeasti haluaisin? Mikä olisi perheelle paras ratkaisu? Olenko oikeasti valmis lähtemään töihin? Onko mieheni oikeasti valmis jäämään kotiin herra Uhman kanssa? Ovatko työhakemukseni tarpeeksi hyviä? Pääsenkö haastatteluun? Osaanko enää kommunikoida haastattelussa aikuisten maailman tapaan tämän parin vuoden kotijumituksen jälkeen? Miksi he eivät jo soita? Menikö haastatteluni hyvin? Haittaakohan se työnsaantiani, että kyyneleet silmissä kerroin haastattelussa, miten ikävä minulle varmaan tulee poikaani töissä ollessani? Oliko vaatteissani kolmet vai kolmettoista ruokatahrat? Milloin kuulen heidän päätöksistään? Mitä tapahtuu? Ja miksi ei jo jotain tapahdu?

Yöt olen valvonut ja päivät potenut rytmihäiriöitä ja muita minulle tyypillisiä stressioireita. Ruikuti ruikuti ruikuti. Pahimpien refluksivalvomisten ja tuskahuutoaikojen minä huutaa nyt pääni sisälläni nykyiselle minulle: ”Hei oikeasti nyt nainen pikkusen ryhtiä kehoon, ja lopeta tuo turhasta uliseminen!”

Parempi siis pistää asiat taas kerran raameihin ja vaieta.

Työolo

Minä haluan ei-koti-töihin! Haluan sellaiseen päivätyöhön, jossa saan juoda pullakahvini ilman kokoaikaista kränäävää hihasta vetäjää ja läikyttäjää. Haluan sellaiseen työhön, jossa kukaan ei yritä määrätä ihan koko aikaa, missä minä saan tai en saa istua, ja sellaiseen, jossa päivän tärkein ja aikaa vievin tehtävä ei ole lapsen epätoivoinen nukuttaminen muun ajan kuluessa oman kiukun hallintaan ja kiukun hallinnan opettamiseen.  

Viimeisen parin viikon aikana olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni tämmöisiä ajatuksia, ja samalla kauhistellut kyseisiä aatteitani. Olo on ollut samaan aikaan innostunut, epäilevä ja alakuloinen. Mutta ennen kaikkea minut on vallannut huono äiti- olo kyyneliin saakka. Minä, joka todellakin olen aina ollut sitä mieltä, että haluan hoitaa lapseni ainakin kolmivuotiaiksi kotona, olen nyt innoissani lähdössä töihin. Kotiarki ei enää maistukaan niin mukavalta niin usein. Arki ei ole koskaan ollut helppoa Pikkusankarin kanssa; olen selvinnyt refluksi- ja allergiaoireiden vuoristoradasta ajoittain jopa paljon paremmin, kuin olisin osannut kuvitella. Nyt kuitenkin uhmalisäys tähän arkisoppaan on jo joskus vähän liikaa minulle. Sellaisinakin päivinä, kun Pikkusankari on oireeton tai lähes oireeton, päiviin ei vain tunnu löytyvän mitään tolkkua, kun KAIKKI kiukuttaa pientä poikaa: se, mitä tehdään; se, mitä ei tehdä; se, mitä saa tehdä ja se, mitä ei saa tehdä. Ja tämä kaikki tämänikäisen normaali uhma on, sanoisinko, aika rankkaa, kun päälle lisätään hillittön refluksikipukiukku ja sen kautta väsy- ja nälkäkiukutkin. On ikävä tunnustaa, että välillä (aika useinkin...) kasvatuspäätökseni eivät pidä, ja ote lipsuu periksi antamisen puolelle liian usein. Nyt tuntuu, että olisi isin vuoro kokeilla Pikkusankarin kotihoitamista. Isi kun ei saa tällä hetkellä edes neljäsosaa siitä kiukusta ja uhmasta, mitä minä saan.

Toki voi olla, että tämä koko hullu ajatusleikki on vain jotain parin viikon viirausta. Sillä miten ihmeessä minä pärjäisin ilman niitä kaikkia päivän aikana saatavia ihania pusunmoiskauksia ja halauksenrutistuksia, ilman leikin tuoksinnassa huomaamiani Pikkusankarin hauskoja lausahduksia ja sitä tunnetta, kun Pikkusankari haluaa ensisijaisesti tulla minun luokseni lohdutettavaksi pipin sattuessa. Ei Pikkusankarin tarvitse olla kuin tunti pois luotani, kun minut valtaa jo hirmuikävä. Ja minäkö haluaisin muka lähteä vapaaehtoisesti pois kotoa yli kahdeksaksi tunniksi päivässä…

Nukuttamisdilemma

Pikkusankarin nukuttaminen on aina ollut enemmän tai vähemmän työlästä (unipurnausta lisää täällä, täällä, täällä ja täällä). Silloin, kun Pikkusankarilla on nukkumista estäviä pahoja refluksioireita, kukaan ei saa häntä helpolla nukkumaan mihinkään. Tässä faktassa ei ole mitään dilemmaa: kukapa sitä pystyisi nukahtamaan järkyttävissä närästysvaivoissa nieleskellen mahahappoja koko ajan alaspäin. Mutta, dilemma on syntynyt viimeisen reilun kuukauden aikana toisenlaiseen tilanteeseen: nykyään niinä päivinä, kun Pikkusankari on oireeton tai lähes oireeton, kaikki muut paitsi minä, saavat hänet kyllä nukkumaan, ja vielä suht helpolla, minä en millään koskaan. Tosi reilua.

Uhmaa? Ehkä. Kun oppikirjojen mukaan uhma kohdistuu voimakkaimmin siihen kaikkein rakkaimpaan henkilöön, niin minä olen kyllä sitten niiiiiiin älyttömän rakastettu, että! (Kulta, ei millään pahalla!) Pitäisikö minun siis ottaa kohteliaisuutena se, kun mieheni Pikkusankarin nukuttaa oireettomana päivänä, hänellä menee kymmenen minuuttia, lähin pikkumäki alas ja ylös ja poika porskuttaa pari kolme tuntia päikkäreitä rattaissaan. Mutta kun identtisenä seuraavana päivänä minä Pikkusankaria nukutan, saan tehdä viisi sisänukutusyritystä vailla minkäänlaista Pikkusankarin pienintäkään myöntymistä unitaajuuksille. Rattailulenkit Pikkusankari vetää aivan vitsiksi: vaikka hän olisi kuinka superväsynyt tahansa, hän ei minulle antaudu, ei! Rattaissa hän pyörii, potkii, kommentoi ohikulkevia ajoneuvoja, huutaa äitiä ja muita naapuruston ala-astepojilta opittuja mukavia (!) sanoja, ponnistaa ylös ja alas, vetää sadesuojan maahan ja NAURAA PÄIN NAAMAA, kun sanon totisesti, että ”nyt nukutaan, laita pää alas ja silmät kiinni”. Siis hänen mielestään minun nukuttamisyritykseni ovat jotain aivan naurettavaa ja turhaa touhua. 

Jokainen seuraava ei-miehen-vapaa-päivä pelottaa minua oikeasti aika paljon. Kun en saa Pikkusankaria nukkumaan, se tietää varsin mukavaa iltaa hänen kanssaan. Tällä hetkellä en tiedä mitään niin ärsyttävää kuin kivan kauniin kesäisen tai syksyisen päivän, joka kuluu kahdestatoista neljään nukuttaen lasta vuorotellen sisällä ja ulkona. Ja sitten nollan uniminuutin jälkeen neljästä seitsemään katsella maailman suurimman kränätehtaan tuotoksia, ulista töissä olevalle miehelle puhelimessa ja surea taaaaas yhden hyvän kesä/syksypäiväpotentiaalin hukkaan valumista.

Klo 14:12

Tänään klo 14:12 lastenpolilta tuli kauan odotettu soitto, jonka tärkeimmistä pointeista yritin ottaa selvää Pikkusankarin kirkuessa ja kränätessä täysiä vieressä. Lahjoin lasta hiljaisemmaksi epätoivoisesti riisikakulla ja vessan lavuaarin vesileikkien sallimisella. Puhelun jälkeen mielessäni oli lause: ”Mitään poikkeavaa emme magneettikuvauksessa huomanneet”. Toivottavasti lause ei ollut oman pääni tuotosta. Muistan myös, että lääkäri puhui jotain silmälääkäristä, piilokarsastuksesta ja silmänpohjan mahdollisista vaivoista. Lähete seuraaviin tutkimuksiin tulenee kotiin piakkoin. Sitten ehkä saan selvyyden, mitä on seuraavaksi taas luvassa tässä Pikkusankarin pääkivun syyn jahtaamisessa.

Pääasia

Neurologien asiantuntemusta on tullut viime viikkoina käytettyä ja ihmeteltyä. Selvitettävä asia on ollut Pikkusankarin pääkipu. Onko pääkipu refluksista johtuvaa niskalihasten jäykkyyttä juontuen faktasta, että koko elämänsä Pikkusankari on jännittänyt kehonsa todella voimakkaalle takakaarelle yrittäen estää happojen nousua ruokatorvessa? Onko pääkipu migreeniä? Onko pääkipu yhteisvaikutusta seikoista kuten Pikkusankarin aurinkolasi-inho, pieni karsastus, ajoittainen huono syöminen ja juominen, ajoittainen erittäin huono nukkuminen, ajoittaiset erilaiset stressitekijät ja nenäkanaviin nousevat refluksivaivat. Kaikki tästä huonommat vaihtoehdot pyörivät päässäni taukoamatta, mutta niitä en halua edes luetella, koska NE HUOLET OVAT TURHIA, eikö olekin? Sanokaa, että on!

Olemme valmiita pään kuvantamisiin, osteopaattisiin tai vyöhyketerapeuttisiin hoitoihin, asianmukaisen lääkityksen aloittamiseen…, mihin vain, koska pääasia on, että Pikkusankarin pääkivut saadaan loppumaan.

Paljon on kannettavaa

Elämä kouluttaa meidän perhettä johonkin suureen, nyt en voi sitä enää kiistää. Meidän Pikkusankarista muokataan suurta selviytyjää, henkisesti ällistyttävän vahvaa ja elämälle nöyrää pientä miestä. Meistä vanhemmista muokataan entistä kiinteämpää avioparia, jonka syvä side ei katkea koskaan; niin paljon epävarmuutta, kyyneleitä, tuskaa, iloa ja toivonhenkäyksiä me olemme jakaneet jo näinä seitsemänä ensimmäisenä yhteisenä vuotena.  Sanotaan, että elämä antaa jokaiselle vain sen verran, mitä hän jaksaa kantaa. Kuinka paljon lapsi jaksaa kantaa? Kuinka paljon äiti ja isi jaksaa kantaa auttaessaan lasta kantamaan?

Me olemme saaneet uuden vakavan huolenaiheen Pikkusankarin terveydentilan suhteen. Lisätutkimukset ovat käynnissä. Paljon on kannettavaa.

Kaksisuuntainen refluksihäiriö

Reilu kuukausi sitten oli päivä, jolloin uskalsin antaa Pikkusankarin muuten vain- yökylään kumminsa luokse. Siitä viikko takaperin en olisi voinut kuvitellakaan luovuttavani kipuilevaa pientä kenenkään muun syliin. Reilu viikko sitten kiitin epäonnista rahatilannettamme, että emme saaneetkaan toteutettua mieheni kanssa juuri sille viikolle alustavasti mietittyä ensimmäistä Pikkusankarin jälkeistä kahdenkeskistä pientä romanttista ulkomaanmatkaa. Silloin olisi meinaan Mummo jäänyt ilman pientä yökyläilijää ja lentoliput ilman tarkastajaa.

Kaksisuuntainen refluksihäiriö saa vanhemmat näyttämään suunnittelukyvyttömiltä huithapeleilta, toisten ihmisten aikatauluja kunnioittamattomilta omaan napaan keskittyjiltä ja varmaan myös jonkin sortin libilaareilta. Mutta mitenpä sitä pystyy mitään lapsen kanssa suunnittelemaan, kun ei koskaan voi tietää, millainen oirepäivä juuri tietty päivä on; loppuuko kipuitku seitsemältä vai kahdeltatoista illalla; noustaanko meillä huuhkajien, aamukasteen vai naapurin kolmannen koiranpissatuksen aikaan; onko koko päivä paholaisen riivaamaa kiukkufanfaaria vai iloisten hymyjen vilauttelua; nukkuuko lapsi nolla vai kolme tuntia päikkäreitä; ja jaksaako äiti kyseisenä päivänä sanoa edes puolikasta sosiaalista sanaa kenellekään. Kaikki todelliset ystäväni toivottavasti jo osaavat olla ottamatta itseensä, jos treffien sopiminen on meillä aina alustavaa ja sitä, että ”minä soitan vielä aamulla, että mikä on meidän tilanne, niin katsotaanko sitten, voidaanko nähdä”. Tässä pihissä taloudessa ei ole myöskään mihinkään maksullisiin, tiettynä kellonaikana pidettäviin kerhoihin uskallettu osallistua, sillä koskaan ei voi tietää, millainen on Pikkusankarin päivärytmi ja vointi.

Hyvin usein mietin, että mitä järkeä on oikeastikaan vastailla kysymyksiin ”miten teillä menee?” tai ”miten Pikkusankari voi?”, jos haluaa, että kysyjä saa todenmukaisen vastauksen. En tiedä, pitäisikö kertoa viimeisimmästä kuukaudesta, viimeisimmästä viikosta vai viimeisimmästä vuorokaudesta. Minkä tahansa vaihtoehdon valitsenkin, ja mitä tahansa se kuuluminen sitten onkaan, sillä ei ole mitään ennustusarvoa suhteessa seuraavaan päivään, viikkoon tai kuukauteen. Vastaus ei siis oikeastaan kerro mitään siitä, mitä meille kuuluu. Pikkusankari voi löytää luvattoman, oireita aiheuttavan ruuanpalasen. Lääkkeen aloitus/pudotus/tuplaus voi vaikuttaa hänen vointiin dramaattisesti päivässäkin. Helle, flunssa tai stressaava tilanne voi pahentaa refluksioireita nopeastikin. Pikkusankari saattaa saada sen kohtalokkaan lusikallisen liikaa sallittua ruokaa, jolloin kyseisen ruuan saturaatiopiste tulee vastaan ja oireet räjähtävät. Uusi rotaatio saattaa olla täysin sopiva/sopimaton, ja vaikutus saattaa olla välitön tai pikkuhiljaa ilmenevä. Lääkkeiden aiheuttamat mahdolliset sivuoireet saattavat sekoittaa oireiden tunnistamista ja hankaloittaa elämää muullakin tavoin. Vähintään yksi tämmöinen muutos tapahtuu yleensä kerran viikossa johonkin suuntaan. Mutta sekään ei ole varmaa.

You never know.

Refluksivauvavuoden topkymppi

Kaikilla äideillä on varmasti oma topkymppilista vauvavuoden hyödyllisimmistä konkreettisista jutuista, joita ilman univelkaa olisi kaksisataa tuntia enemmän, avioero olisi harkintavaiheessa tai lapsi sijoituksessa. Minun listani on tässä.

Kerrostalottomuus. Sehän nyt olisi täysi mahdottomuus saada refluksivauva nukkumaan parvekkeella vain pelkällä vaunujen edestakaisin heiluttamisella tai saada siirrettyä vaunut lenkin jälkeen hissin kautta parvekkeelle ilman vauvan siihen havahtumista. Nukuttamislenkkejä kun piti päivässä parhaimmillaan tehdä kahdeksankin. Kokoaikainen parvekkeelta hissille ja ulos ja takaisin menot olisivat muutenkin ehkä olleet aika rankkoja niin itselle kuin naapurille.

Vakuutus. Raskaana ollessani mietimme vauvavakuutuksen ottoa; päätöstä jahkailtiin ja pyöriteltiin viimeiseen asti, tehtiin lukuisia laskelmia kannattavuudesta ja taloutemme kestävyydestä. Kiitos vakuutusyhtiö, olemme käyttäneet rahojanne (rahojamme) varmaan jo kymppitonnin verran Pikkusankarin tutkimuksiin, lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin.

Tiukka, määrätietoinen ja asiantunteva allergologi. Hän määräsi Pikkusankarille oikeanlaiset lääkkeet ja minut sietämättömän niukalle imetysdieetille.

Kantoreppu. Käytössä aina. Pikkusankari kun ei vaakatasossa viihtynyt kuin muutaman sekunnin tai parhaimmassa tapauksessa muutaman minuutin kerrallaan, ja tämäkin yleensä silloin, kun meillä oli vieraita kasvoja vauvaa katselemassa.

Viidenkymmenen kappaleen pino puklurättejä. Kaksikymmentä pesussa, kaksikymmentä pitkin kämppää ja kaksikymmentä toivon mukaan puhtaana kaapissa tai menolaukuissa.

Korvatulpat. Jos joskus halusin edes yrittää torkkua rauhassa miehen hoitaessa Pikkusankaria, niin korvatulppien avulla huudon voimakkuus vaimeni muutaman desibelin.

Suolatipat ja nenäimuri. Refluksivaivat ja tukkoisuus ovat paha, hyvin paha yhdistelmä.

Rintapumppu. Oli kiva päästä ne muutamat hassut kerrat pois kotoa puoleksi päiväksi, kun oli ensin jaksanut pumpata kaksi tuntia kaikki mahdolliset maitotipat talteen ja itkenyt ikävää jo etukäteen.

Lansinoh. Imetys meinasi loppua lyhyeen törkeän kipeytensä vuoksi. Kiitos lampaanrasvatuubin, minä jatkoin.

Kärsivällinen aviomies. Tätä tuskin tarvitsee tarkentaa...

Toivottakaa meille onnea!

Täältä tullaan – kolmensadan kilometrin hellematkat, vedetön ja pakastimeton keittiö, himokkaat verenimijät, kylmät ja pimeät elokuun yöt, käsipyykki, jo viilentynyt järvivesi... Mutta me tulemme, vaikka Pikkusankari taas äheltää kivuissaan puolille öin ja herää viideltä (ja siinä välissä tietenkin kolme kertaa) ja päikkärinukuttamiset kestävät taas sen neljä tuntia.  Me tulemme, vaikka ruuanlaitto on hieman hankalahkoa hyvin rajoittuneelle ja nirsolle pikkuallergikollemme. Me tulemme, vaikka tiedostamme, että loman rentoutumisprosentti on korkeintaan nollapilkkuyksi, kun raahaamme vuorotellen jatkuvasti rantaan löträämään hyppivää taaperoa pois syvistä vesistä ja estämme linnun tekemän läjän maistelua. Me tulemme, vaikka kaksi kolmasosaa meidän perheestämme on kymmenen senttimetrin syyhypaukuilla yhdenkin culicidaepiston jälkeen. Me tulemme, vaikka tiedämme varsin hyvin, mitä matkustaminen Pikkusankarin kanssa on.

Toivottakaa meille onnea!

Pottu ei ole pop

Vahinko: 

Huomaamattamme serkkunsa pöydän alle pudottama puolikas grillattu peruna päätyi Pikkusankarin mahaan.

Seuraukset: 

Järkyttävät omantunnon kirvelyt äidillä sekä monen illan ja päivän pahat oirehdinnat Pikkusankarilla. Isot tuskahikikarpalot valtasivat otsaryppyni heti, kun tajusin, mikä sinne Pikkusankarin suuhun olikaan mahdollisesti mennyt: peruna kun ei perunajauhomuodossakaan ole lainkaan siedetty juttu hänellä (edellistä perunaihanuutta täällä: http://heimeillavalvotaan.blogspot.fi/2012/06/pitkan-linjan-refluksiaidin.html).

Lupaukset: 

1. Lupaan olla VIELÄKIN tarkempi ja kirjaimellisesti juosta lapseni perässä kylässä ollessamme lyhentäen välimatkani parista metristä viiteentoista senttiin. Tämä antaa mukavan lisähaasteen muutenkin vilkkaan taaperon perässä juoksemiseen, kun tuhoja pitää korjata, kiukkuja laimentaa ja lasten välisiä riitoja sopia siinä samalla, kun pitää tehdä supernopeaa todennäköisyysarviointia siitä, onko Pikkusankarin kädessä nyt joku leivänpalanen vai barbin pipo, onko suussa vain normaalia suurempi sylkipallo vai kenties omenanpala ja onko lähettyvillä potentiaalisia nurkkia, joista voisi löytää vaikka mukavia karkkiaskiyllätyksiä. Tämän perään pitää tehdä vikkelä päätös, kannattaako asia mennä tarkastamaan Pikkusankaria tutkimalla (ja hänet samalla hermostuttamalla) vai seurata vielä seuraavan sekunnin kolmasosan, josko kyseinen huoli olisikin ollut turha.  

2. Lupaan vannottaa kylään pyytäjiä imuroimaan ja siivoamaan VIELÄKIN paremmin ennen tuloamme. 

3. Haluaisin sydämeni pohjasta myös luvata, että Pikkusankari ei enää ikinä joudu minun (eikä muiden) huolimattomuuden takia kärsimään niin paljon kuin taas tällä kertaa. Kyllä sitä tuskahuutoa kuunnellessa ja kipuilevaa lasta hyssytellessä sydämeni oli taas niin riekaleina, että kotiin linnoittautuminen loppukesäksi kuulosti täydelliseltä idealta ruokavaarojen minimoimiseksi.

Toimet: 

Pikkusankarin tilanne ei ollut mikään järin hyvä ennen perunamaistiaisiakaan, sillä olimme aloittaneet jo ennen vahinkoa uuden, nopeasyklisemmän ruokarotaation, joka ei sitten osoittautunut Losecin ja Gavisconin suojallakaan kovinkaan menestykseksi. Siksi lisäsimme Zyrtecin Pikkusankarin lääkecocktailiin heti perunan nielaisemisen jälkeen. Apua kyseisestä allergialääkkeestä emme kyllä havainneet, mutta emme alkaneet kokeilemaan eri allergialääkettäkään, vaan tuplasimme vielä Losecin päiväannoksen maksimiin. 

Tämänhetkinen tilanne: 

Losecin tuplaus rauhoitti oirehtimista, ja takana on nyt kaksi vähätuskaisempaa päivää ja yötä. Rotaatio on supistettuna käynnissä, koska yritän puristaa vielä muutamat toivon tippaset, että tällaisen lääkesetin suojassa saisimme edes hieman uusia makuja mukaan Pikkusankarin viikoittaiseen ruokalistaan. Pahalta silti näyttää: näinä hieman parempina päivinä onkin sitten vaipan sisältö muuttunut tooooodella pahan hajuiseksi, tahmeaksi ja punertavaksi. Peppu on raukalla ihan punainen. Iho-oireet taas tästä tämänkertaisesta oirekavalkadista vielä puuttuivatkin. Eihän sitä nyt liian helpolla saa päästä.

Musta surma

Vauva on erilainen kuin muut kylän vauvat, ja sukulaistenkin mielestä hieman temperamenttisempi ja vaativampi lapsi. Mutta menee hän siinä omien ja naapuruston muiden lasten mukana menossa kuitenkin. Vauva yrjöilee tuon tuosta, itkee suurimman osan valveillaoloajastaan eikä nuku öitä. Vanhemmat, no, ovathan he kovin väsyneitä, kun joutuvat heräämään kuitenkin neljältä myös navettaan. Mutta valittaa ei piisaa ja vauvan keuhkothan ne siinä itkussa vain vahvistuvat. Taaperona lapsi määritellään vain todella kiukkuiseksi ja pahansuopaiseksi kakaraksi. Posket ja peppu punoittavat silloin tällöin, mutta asiaan ei kiinnitetä sen kummemmin huomiota. On tärkeämpiäkin asioita huolehdittavana kuin lapsen ihon laikukkuus. Lapsella on erityisen paha olo tiettyjen ruokien jälkeen. Hän alkaa oppia välttämään niitä, mutta hänet pakotetaan syömään aina lautasensa tyhjäksi remmin uhalla. Kuusihenkinen perhe ei ala kuunnella yhden perheenjäsenen ruokamieltymyksiä päivän ruokaa suunniteltaessa. Ruoka on sitä, mihin on varaa ja mitä vuoden aikana maasta on nostettu. Koko aikuisiän lapsi kärsii tuskallisesta poltteesta kurkussaan ja rintakehässään. Hän pitää oireet vain omana tietonaan, sillä ajan henkeen ei kuulu niin vähäpätöisistä kivuista valittaminen, eihän tässä nyt kuitenkaan ole kyse mistään mustasta surmasta, hän ajattelee. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin hän kuolee kurkkusyöpään.

Onneksi, voi onneksi emme elä enää viisikymmentäluvulla! Kyyneleet poskilla mietin, miten ennen vanhaan monet lapset ovat joutuneet kärsimään tiedon puutteen takia aivan liian paljon. Meillä on sentään nykyään (huom.! edes muutamia!) refluksitaudin kunnolla tuntevia lääkäreitä ja refluksitauti-allergiat-kombinaation ymmärtäviä allergologeja. Käytössämme ovat nyt aivan eri laajuudella allergiatestit, vatsaultrat, tähystykset, nenämahaletkut, maidonsakeuttajat, ristiinreagointitietämykset… Meillä on saatavilla ruoka-aineita, joita ennen ei osattu tavuttaakaan; meillä on kinoaa, jamssia, amaranttia…

Jos tauti todetaan, nykyään on mahdollisuus saada GER-diagnoosi! Lapsiemme ei tarvitse olla vain vaikeita, inhottavia, kiukkuavia, koliikkisia, vaan heillä on lääketieteellinen selitys käyttäytymisilleen. Meillä on lääkkeet! Me voimme siis tehdä jotain sille, että lapsiemme kurkkutorvet eivät tulehtuisi kroonisesti koko elämänsä ajaksi happamien mahanesteiden nousujen vaikutuksesta. Me voimme tehdä jotain sille, etteivät lapsiemme nielujen limakalvot ärtyisi niin pahasti, että syövän esiasteen kehittyminen olisi enemmän todennäköistä kuin epätodennäköistä. Me voimme estää sen kaikista pahimman skenaarion tapahtumisen, että lapsemme kuolisi joku päivä kurkkusyöpään vain sen takia, että hänen refluksitautiaan ei ole hoidettu asianmukaisesti.

P.s. En ole lääkäri, enkä näin ollen puhu lääketieteellisellä asiantuntemuksella. Olen vain erään pienen refluksikko-allergikkopojan äiti, joka on yrittänyt kaikkensa ottaa selvää tästä raastavasta sairaudesta nimeltä gastroesofagiaalinen refluksitauti