Raskauspäiväkirjoja 4

Maanantaipalaverien laskemisen onnistuminen kahden käden sormilla.

Yhtäkkiset kovat auuuu!- huudahdukset, kun mahassa olija testaa äidin sisäelinten iskunsietokykyä tosissaan.

Jokaisen tuttavan kysymys ”Kumpi sieltä tulee?”

Uusi herkistymiskausi eri aistien suhteen, esimerkkinä päivät, jolloin kohtaan maassa etanan; noina sadepäivinä mielessä pyörii vain ällöttävä etana, suussa pyörii oksennuksen maku ja maha pyörii tyhjänä.

Kesän sääennusteiden kauhunsekainen kuunteleminen ja ilmalämpöpumppujen hintojen toivoton voivottelu.

Mysteeri-ihottuman syyn selviäminen raskausajan ruoka-aineherkistymäksi: pari kolme kertaa viikossa ilmestyvä todella kutiseva, kipeä ihon rikkova ihottuma ympäri kroppaa johtuu mitä todennäköisimmin minun lempiruuastani kalasta.

Lukulasien asettelu silmille entistä useammissa tilanteissa.

Hormonihiki. Missä vain milloin vain.

Turvotusta. Kaikkialla. Usein.

Tunne, että nyt pitää tehdä sitä, tätä ja tuota, koska kohta se ei ole taas ollenkaan mahdollista, kun sylissä pitää riiputtaa itkevää tuskaista vauvaa ympärivuorokautisesti (lue: kun en malta jättää hetkeksikään silmistäni iiiiihanaa nukkuvaa vaniljapumpulilta tuoksuvaa pikkupalleroista).

Vaihtoehtoista apua

Jo pitkään odotettua the Gurulla käyntiä jouduttiin valitettavasti siirtämään kuukaudella eteenpäin. Viimeisen viikon aikana Pikkusankarin oireet ovat onneksi hieman taas tasoittuneet, mutta tätä edeltävien viikkojen oireiden suuruus jäi kaivelemaan. Nyt on keksittävä jotain uutta. Sähköpostittelu The Gurun kanssa sai aikaan suuren mietintärykäyksen vaihtoehtohoitojen suhteen. Hän kannustaa kokeilemaan vaihtoehtohoitoja, mutta jättää päättämisvastuun niiden valinnassa tietenkin meille. Voi olla, että kuukauden päästä fiksaamme taas refluksi-, allergia- ja astmalääkitystä uuteen malliin hänen kanssaan, mutta onneksi vaihtoehtohoitojen kokeileminen ja perinteinen lääketiede ei sulje toisiaan (ainakaan meidän tapauksessa) pois.

Nyt sitten pää takoo eri vaihtoehtojen välillä, mistä lähdemme liikkeelle: vyöhyketerapia, osteopatia, homeopatia, Manuka-hunajan tms. itsenäinen kokeileminen, vai mitä… Kaikkiin edellä mainittuihin olen nyt pintapuolisesti perehtynyt, ja mieli on avoin jokaista hoitoa kohtaan. Tuskaton Pikkusankari- arki mielessäni antaa kaikki syyt kokeilla mitä vain hänen olonsa helpottamiseksi. Ajattelen, että mistään luettelemistani hoidoista ei  varmasti ole ainakaan mitään haittaa Pikkusankarille. Itseäni viehättäisi myös ajatus, että myös minä voisin saada apua synnytyskauhuuni jostain vaihtoehtohoidosta…

Vinkkejä näihin asioihin liittyen otetaan todella mielellään vastaan kommenttikenttään ja sähköpostitse ja tuttujen kesken tietenkin myös live-elämässä, kuten tähänkin asti :-)

Siivoan, korjaan, murehdin

Koska vihdoin löysin blogistani "lisää kuva"-kohdan (ai olinko laiska etsimään...), saatatte jatkossa näinä tympeinä ja vähäsanaisina aikoina saada kuvamaistiaisia arjestamme, jos vaan jaksan edes joka tuhantena tallennettavana hetkenä kaivaa kameran esille ja räpsäistä Pikkusankarin huomaamatta muiston.

Ei se mennytkään suuhun.

Ei se mennytkään pönttöön.

Näitä otoksia riittäisi taas tältä (oire)viikolta. Tässä muutama. The Gurun vastaanottoa siis odotellaan...

Tuliko jollekulle parempi mieli?

Ilkivalta oli viikon teemana myös jollakulla muullakin kuin Pikkusankarilla. 

Joku päätti meidän puolestamme, että tällä viikolla kaupasta ei lähdekään se paras luomujauheliha matkaan mukaan, vaan saamme korjata tuntemattoman huvituksia silläkin rahalla.

Edistysaskeleita keittiössä

Meidän pian 3-vuotias pikkuvauvamme on alkanut syömään bataattisoseen lisäksi kiinteämpiä ruokia. Hän on maistellut eri koostumuksia ja eri makuja. Tai no, onhan hän niitä vastentahtoisesti maistellut jo pidemmän ajan, mutta suurin osa maku- ja rakennekokeiluista on päätynyt yhden suupyörityksen jälkeen lattialle suuren mielenosoituksellisen tuhahduksen kera. Nyt on kuitenkin se hetki, kun on ylitetty 1500-jotain maistelua, ja mahaan oikeasti uppoaa niin pikkusen munakoisoa kuin hippusen kesäkurpitsaakin ennennäkemättömissä muodoissa. Äidin vanttera allergiakokkiuurastus ja isin tiukka asenne on vihdoin ja viimein tuottanut tulosta. Meidän poika syö semmoista ruokaa, jota muutkin perheenjäsenet haluavat syödä.

Nykyiset ruuat näyttävät tältä:

Bataattilanttusiivuja/lohkoja mausteena oliiviöljy, suola, tilli/basilika. Uunissa 225-250 asteessa 20-40 minuuttia paksuudesta riippuen.

Bataatti- ja lantturanskikset mausteena oliiviöljy, suola ja valkopippuri. Uunissa 225-250 asteessa 15-30 minuuttia. Paiston välillä kannattaa käännellä.

Bataattirieskat sisältäen bataattisosetta (4-6dl), laktoositonta turkkilaista jukurttia (1dl), tattarijauhoja (1dl), kinoahiutaleita (1dl), laktoositonta maitoa (2rkl), sulatettua laktoositonta voita (2rkl), juustoraastetta (1-2dl), psylliumia (2rkl), suolaa, basilikaa. Ainesosamäärät omien mielihalujen mukaan, suluissa yksi vaihtoehto. Kaikki sekaisin, pinnalle vähän vielä juustoraastetta ja uunissa 225-250 asteessa paksuudesta riippuen 10-20 minuuttia.

Bataatti-kesäkurpitsarieskat sisältäen samat ainesosat kuin bataattirieskat, mutta piilottaen yhden Pikkusankarin inhokeista, kesäkurpitsan (raastettuna), hyvin taikinaan.

Täytetyt munakoisot, jotka itketyksen jälkeen täytetty laktoosittomalla raejuustolla, munakoison ulosraaputetulla murskatulla sisuksella, tillillä, juustoraasteella ja lorauksella laktoositonta kermaa. Uunissa 225 asteessa niin kauan kun pinta on oman maun mukaan tarpeeksi ruskettunut.

Muffinit sisältäen tattarihiutaleita (2dl), kinoajauhoa (2dl), laktoositonta kermaa (½dl), laktoositonta maitoa (1dl) sulatettua laktoositonta voita (150g), psylliumia (1rkl), steviaa. Ainesosamäärät sen mukaan, minkä koostumuksen haluaa, yksi esimerkki suluissa. Kaikki sekaisin ja uunissa 200-225 asteessa 15-20 minuuttia.

Samat muffinit, mutta makeutettuna marjoilla.

Tällä hetkellä Pikkusankarin ehdoton suosikki: banaanipiiras sisältäen murskattuja banaaneja (3-4kpl), tattarijauhoja (1dl), kinoahiutaleita (1dl), laktoositonta rahkaa (1dl), laktoositonta kermaa (1dl), laktoositonta maitoa (½dl) laktoositonta sulatettua voita (50g), psylliumia (1-2rkl), pinnalle marjoja (mustaherukka toimii hyvin). Ainesosamäärät tässäkin oman mielen mukaan, suluissa yksi esimerkki. Kaikki sekaisin ja uunissa 200-225 asteessa 20-40 minuuttia riippuen koostumuksesta.



Meillä minun alaani kuuluvat allergialeipomiset pikkuisen keittiöapulaisen innokkaalla avustuksella. Käytetyissä ruoka-aineissa olen tietysti ehdottoman tarkka Pikkusankarin rajoitteiden takia. Muuten leipomis - ja ruuanlaittofilosofiani on fiiliksen mukaan tekeminen - ei melkein koskaan reseptistä suoraan lunttaaminen. Ja jos jokin mielenkiintoinen resepti sattuu nenän eteen, sitä tulee aina varioitua suuntaan tai toiseen. Lisäisen ruoka-aineita teon tiimellyksessä aina tuntuman mukaan lisää ja pidän uunissa juuri niin kauan kunnes tekele minua miellyttää siinä lämpötilassa, mikä sattuu olemaan edellisen leivonnaisen jäljiltä... Yleensä leipomusten ja ruuanlaiton ainesosat määräytyvät sen mukaan, mitä kaapista löytyy - laitanko kermaa, maitoa, rahkaa, jukurttia, vettä vai mehua. Pikkusotkija kaatelee myös iloisesti joukkoon enemmän tai vähemmän jauhoja. Joka kerta tulee vähän erilaista herkkua, ja sehän on kiva juttu!

Tähän laittamani leivonnaiset ovat oikeasti juuri siksi niin kivoja yhdessäleipomisonnistajia, että melkein mikä tahansa määrä ko. aineita toimii - kunhan vain massa pysyy jotenkin kasassa. Inhoan mittaamista, joten mitat ovat jälkikäteen arvuuteltuja. Toki ylöskirjaamisessa voisi hieman petrata, jotta olisi helpompi jakaa ystäville ja perheelle kysyttyjä reseptejä. Ehkä ensi kerralla kirjaan. Tai sitä seuraavalla.

Eräs viisiminuuttinen

Tämän oirepäivän eräs normaali viisiminuuttinen

Valvomista

Viimeisen parin viikon ajan blogin nimi on ollut yhtä kuin yömme.

Pikkusankarilla on ollut nyt selvästi oireita: pipin valittamista, käytösoireita, nukuttamisvaikeuksia ja myös muutamia yöllisiä tuskahuutoheräilyjä, joiden jälkeen unimatti ei olekaan ihan heti kyläillyt. Näinä päivinä ja öinä Pikkusankari ruinaa niin särkylääkettä kuin Gavisconiakin. Pähkäilymme tuloksena mahdollisia syypäitä ovat lisääntynyt päärynän käyttö Pikkusankarin leivonnaisissa tai/ja Seretide- annosten vähentämisyritys. Pistimme siis taas päärynän kokonaan tauolle ja nostimme Seretiden kahteen annokseen.

Minulla on nyt ne viime raskaudestakin tutut painajaisviikot menossa. Sen lisäksi, että mielen tehtävä taitaa olla nyt raskauteen ja synnytykseen liittyvien asioiden kiivas läpikäyminen idin toimesta yön laahaavina tunteina, yöllisiä kauhunsekaisia painajaisia ja levottomuutta lisää muutama muukin tekijä. Yksi rakkaimmista ihmisistä taistelee hengestään, eikä kädestä pitäjän, kannustajan ja etujen valvojan rooli ole mikään kevyt homma raskaana olevalle tunteikkaalle ihmiselle. Mahdollisia unitunteja katkovat myös mukavat raskauspikkuvaivat kuten vartalon ihon kaamea kutina ja (nyt jo!) usein toistuvat vessareissut.

Silti, niin ärsyttävältä kuin se kuulostaakin, yritän pitää mielessä kiitollisuuden tästä hetkestä ja näistä öistä, sillä tämä saattaa olla vain pientä ivallista esimakua syksyn ja sitä seuraavien kahden vuoden valvomista ajatellen.

Iso kysymysmerkki

Nyt ehkä uskallan jo sanoa ääneen, että Pikkusankarin vointi ei yleisesti ottaen ole ainakaan mennyt huonompaan suuntaan parin viimeisen kuukauden aikana. Tällaista, näin pitkää vähäoireista periodia ei ole meillä ollut koskaan ennen. (Kuukauden mittainen ihana kausi taisi olla silloin, kun seitsenkuisena refluksitauti ja allergiat diagnosoitiin, tehoavat lääkkeet aloitettiin ja imetysdieetti kutistettiin neljään ruoka-aineeseen. Ennen, kun rotaatiot ja oireet taas alkoivat.) Nyt sitten saammekin vain ihmetellä, mikä syy on tämän kaiken mahtavuuden taustalla. Pari kuukautta sitten teimme monia muutoksia hoitoon, sillä tilanne oli järisyttävän huono.

Onko se pari kuukautta sitten aloitettu uusi astmalääke Seretide? Jo tätä ennen oli kyllä käytetty Ventolinea ehkä vuoden verran välillä saaden vastetta, välillä jääden ilman. Ennen Seretideä tehdystä Singulair- kokeilusta ei ollut apua.

Onko se tarkemmin syynätty ruokavalio? Pari kuukautta sitten otimme taas kerran hieman tiukemman tyylin ruokarotaatioihin, emmekä ole kohdanneet montaakaan kertaa itseämme siitä tilanteesta, että joutuisimme tosissaan miettimään, että ”mistä ruuasta nämä oireet voivat johtua?”. (Tämä oli ennen hyyyyvin yleistä.) Yksi hidas ruokakokeilu kerrallaan toimii meillä tällä hetkellä parhaiten – ja olemmekin saaneet oliiviöljyn (minimaalisen määrän, mutta kuitenkin!) melkein jokapäiväiseen käyttöön sekä kookosrasvan silloin tällöin- käyttöön näiden parin kuukauden aikana! Oireita aiheuttavat ruoka-aineet ovat olleet selkeitä, ja oireet ovat kaikonneet aina parin päivän sisällä altistuksen lopettamisesta (toisin kuin huonompina kausina oireet jatkuvat parikin viikkoa).

Onko se pari kuukautta sitten aloitettu Losecin tehokuuri, joka laittoi Pikkusankarin ruokatorven tulehduksen aisoihin vähentäen refluksioireilua selvästi?

Onko se jotain ihmeparantumista?

Niin kovasti kun haluaisinkin sanoa, että viimeinen vaihtoehto on oikea, niin ainoastaan siihen osaan valitettavan varmasti vastata, että ei ole. Ilman Losecin normaaliannosta normaaliin aikaan annettuna päivä ei ole oireeton. Ihmeparantuminen ei siis ole vakavasti otettava vaihtoehto nyt.

Seretiden puolesta puhuu se, että viimeisten kahden viikon aikana, kun kahdesta lääkeannoksesta on tiputettu yhteen annokseen, oireita on ollut hieman enemmän kuin aikaisemmin parin kuukauden sisällä. Oireet vaan ovat olleet vähän epäselvät; Pikkusankari on valittanut jo tämän koko ”oireettoman” kauden aikana pääkipua silloin tällöin, mutta nyt viimeisen viikon sisällä enenevissä määrin; lisäksi rinta-kurkkukipua hän on valittanut viimeisten päivien aikana niin paljon, että pitkään jatkunut Gaviscottomuus loppui. Käytösoireilu on myös viikon aikana vähän lisääntynyt. Ruokavalio viimeisen kahden kuukauden aikana on toki ollut hieman karsitumpi ja rotaatiot maltillisempia, mutta onhan se mahdollista, että rasvan lisääntynyt määrä on vienyt refluksiakin taas huonompaan suuntaan. Eräissä viime viikon juhlissa oli myös tapahtunut jotakin ruokapöydänalaista murujen keräämistä…

Observointi jatkuu.

Raskauspäiväkirjoja 3

Jo viikon kestänyt ihmettely, kun ihan koko ajan mielessä ei olekaan enää se, mistä hankin seuraavan leivän, lakun, kakun ja suklaalevyn, vaan voin kuvitella syöväni ja myös syödä jotain sellaista, kuten kanaa ja salaattia ja pähkinöitä, jotka aiemmin toivat jo ajatuksen tasolla keltaisen aineen äänihuuliin asti.

Osallistuminen mieheni mahdolliseen yölliseen kuolemantuottamukseen järkyttävien suonenvetohuutojeni takia.

Niin pöllöjen unien näkemistä ja niihin heräämisiä joka yö, että pitäisi kai varata aika jonkin sortin terapeutille.

Työtuttavan kommentti: ”Jokos sä kohta jäät äitiyslomalle?” (”En, vasta kolmen kuukauden päästä.”)

Pikkusankarista johtumattomat aamuviiden herätykset ja uneton sängyssä pyöriminen sen jälkeen.

Vessan tiheä käyttö, onneksi itseni pöntön päälle toisin päin aseteltuna kuin ensimmäisinä kolmenatoista viikkona.

Raskauden hyväksikäyttö mitä moninaisimmissa tilanteissa, muun muassa astuessamme tarjoilijan mukaan aivan täyteen suosittuun ravintolaan. Kädet vatsalle, koiranilme silmiin ja (tosi) kommentti miehelle tarjoilijan kuullen: ”Voi ei, mä pyörryn kohta tähän nälkään!”. Kappas vain, saman tien meille järjestyikin pöytä.

Kauniit (kiristämättömien!) sukkien jättämät koristeet iltaisin nilkkojen alueella.

Vauvan yksiön pinta-alan hurja kasvuvauhti minun sisäelinten kustannuksella. (Onneksi vielä melko maltillisten) liitoskipujen lisäksi siitä kertovat se, että perusruoka-annokseni koko (aiemmin jo ennen raskautta kuulemma aika jättiläisen koko) on pienentynyt nyt ehkä sellaiseen normaaliin naisen annokseen; suuria ongelmia on ilmennyt myös varpaiden kynsien huoltamisessa ja kenkien sitomisessa sekä huonompina päivinä lisäksi hengittämisessä.

Hymyjen kerääminen tanssitunteihin osallistumisellani. Meno kun alkaa olla jo melko kankeaa ja puuskuttavaa ja koreografioiden toteuttaminen täysin hypyttömänä on naurettavan mielenkiintoisen näköistä. Mutta rakastan urheilua (urheilu eli nykyään yhtä kuin kehon osien liikuttelu niin, että sitä voisi ehkä sykkeenkin puolesta korkeintaan hyötyliikunnaksi kutsua), ja kun alkukuukausien makaamisesta päästiin, niin mikään (eikä kukaan ohjaaja) minua salilta pois työnnä ennen kuin meno alkaa tuntua huonolta.

Tahaton irvistely asiakastapaamisissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Usein nousevat röyhtäykset eivät maistu hyvältä.

Ulkonäön muuttuminen muutenkin kuin kilogrammoissa ja senttimetreissä mitattuna. On näppylöitä siellä täällä ja ihan oudoissa paikoissa; pelästyttävällä tavalla kasvaneita ja tummuneita luomia joka puolella kroppaa sekä raastimelta tuntuva pikkuhaavoilla varustettu iho, joka ra-kas-taa vähintään kymmenen kertaa päivässä käytössä olevaa käsidesiä...

Joka aamuinen ongelma: Mikä mahtuu tänään päälle? Joudunko ostamaan vieläkin isompia mammavaatteita?

"Mutta tehän olette jo konkareita"

Nyt olisi aihetta fanfaareihin, hyppiviin pelleihin ja serpentiinisateeseen – olen selvinnyt neljästäkymmenestä tuskaviikosta jo yli puoleen väliin! Vatsassa kasvaa meidän perheen neljäs perheenjäsen, ja melko todennäköisesti toinen refluksikko-allergikko-astmaatikko (allergologimme jäätävin sanoin 75 prosentin todennäköisyydellä).

Mutta mitä sitten, vaikka siellä toinen samanlaisilla sairauksilla varustettu olisikin? ”Tehän olette jo konkareita”, ”Nyt ainakin tiedätte, mitä odottaa ja mihin varautua”, ”Tällä kertaa vauvakin saa nopeampaa hoitoa”, ”Pääsette käyttämään suurta kolmen vuoden ajan keräämäänne asiantuntijuuttanne hyväksi”.

Totta… Mutta mietitäänpä IHAN OIKEASTI, millaista meidän elämä voi olla.

Kun vauva tuskaitkee koko miehen työvuoron ajan ja vaatii jatkuvaa hyssyttelyhoitoa, Pikkusankari a) syöksyy mielenosoituksellisesti huoneesta toiseen kädessään sakset, tussit ja äidin huulipuna b) lamaantuu katsomaan sohvalle Puuha Pete-dvd-pinoa läpi ripiittinä c) roikkuu äidin kantorepussa vauvan roikkuessa rintarepussa

Kun vauvaa pitää käydä nukuttamassa neljä kertaa päivän aikana puolitoista tuntia kerrallaan ulkona tietynlaisella katukivetysrömpsyllä tietyllä vauhdilla, Pikkusankari a) huutaa seisomalaudalla ”nuku, nuku, nuku!” b) kaataa ratassysteemin kenoon poikkoillessaan valjaissaan ojaan juomaan vettä c) leikkii lukitussa, pehmustetussa ja videovalvotussa huoneessa kotona sillä aikaa

Kun vauva illalla sitten viimein neljän tunnin huutokonsertin, rintaraivareiden ja ongelmallisten tissi-irrotusoperaation jälkeen nukahtaa hikisenä ja tuskaisena, Pikkusankari a) herää juuri silloin, ja alkaa kiukkuhuutamaan melkein samoilla desibeleillä ja herättää vauvan b) ei suostu edes mennä nukkumaan, ”koska vauva herää kuitenkin kohta huutamaan ja herättää koko naapurustonkin” c) ei vaan saa unta, koska on niin tajuttoman stressaantunut ja masentunut uudesta aina kiljuvasta perheenjäsenestä

Apua. Mielikuvaharjoittelu on pakko pistää poikki nyt, ettei sisälläni vellova huolimassa saa enää uusia kasvumahdollisuuksia. Kuitenkin – vaikka kuinka olemme kokeneet Pikkusankarin kanssa paljon erilaista opettavaa arkea kuin normaalivauva-arjessa voi kokea, hankkineet aivoihimme järjettömän määrän tietoa refluksista, allergioista ja astmasta, ja saaneet entistä eheämmän ja upeamman avioliiton yhteisten vaikeuksien voittamisen kautta, emme missään nimessä osaa ajatella positiiviselta kantilta toisen lapsen samoja sairauksia.

En vain näe MITÄÄN hyvää siinä, että toinenkin (meidän) lapsi joutuu kärsimään kaamean määrän tuskaa; että joudumme syöttämään sellaisia lääkkeitä ihan pienelle, joita ei oikeasti ole tarkoitettu vauvoille ja joiden haittavaikutuksina huhutaan luun tiheyden vähenemisestä, mahasyövän lisääntymisestä ja kaikesta muusta mukavasta; että me kaikki joudumme hinaamaan taas arkea eteenpäin puolitoista vuotta vartin unipätkillä; että ravaamme lääkärin, apteekin ja tutkimusten välillä epätietoisena yrittäen löytää juuri sillä hetkellä kyseiselle vauvalle sopivaa refluksi-allergia-astmahoitotasapainoa. Olemmehan me itse sen monen monta kertaa nähneet, että tiedolla ja kokemuksella kun ei valitettavasti läheskään aina saada allergista refluksikkoa pysyvästi oireettomaksi. Vaikka ruokavalio ja lääkehoito ovatkin tänään kunnossa, huomenna samoilla safkoilla ja dropeilla vointi voikin olla jo ihan toinen – ja tasapaino löydettävä uudelleen.

Mutta hei, voihan se toinen lapsi olla tervekin!

(Isoja) pikkujuttuja

Viime viikkoina elämämme on ollut melko sekavaa. Kamalaa ja ihanaa. Olemme…

…sairastaneet hurjan influenssan keuhkoputkentulehduksella koko perhe samaan aikaan.

…saaneet Pikkusankarille (ainakin toistaiseksi…) sopimaan xylitol-pastillin.

…kiduttaneet Pikkusankaria kukkakaalikokeilulla.

…huokailleet Pikkusankarin jatkuvaa ruuasta kieltäytymistä.

…olleet huolesta lamaantuneita läheisemme jatkuvan epämääräisen kivun suhteen.

…taistelleet lähipiiriin kuuluvan rakkaan ihmisen oikeuksien puolesta.

…kärsineet influenssan jälkeisestä tyhmästä tahmeudesta.

…jännittäneet, kuinka monta satasta joudumme säästämään Pikkusankarin kummilassansa tekemän tv-tuhon takia.

mutta onneksi me olemme myös…

…viettäneet aikaa tärkeiden ystävien kanssa.

…nauttineet mahtavista ruokaelämyksistä.

…päässeet taas takaisin kipeyden jälkeiseen arkeen.

…fiilistelleet mahassa jatkuvasti voimistuvia liikkeitä.

...saaneet nähdä Pikkusankarin melko oireettoman jakson jatkoa.

ja erityisesti me olemme...

…tajunneet joka päivä uudestaan elämän haurauden, yllätyksellisyyden ja rajallisuuden.

…rakastaneet toisiamme ja kertoneet sen sanoin ja teoin.

…muistaneet olla joka päivä kiitollisia toisistamme ja pienen perheemme elämäntilanteesta, jossa kaikki asiat ovat aivan loistavasti.

11+11: mielenkiinnottomia faktoja minusta

Kevättuuli toi haasteen minulle. Kiitos!

Haasteesta kirjoitetaan seuraavaa:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Koska mielessäni pyörii tällä hetkellä paljon raskaus ja synnytys, keskityn yhdessätoista faktassani niihin:

Raskaus ei ole minun parasta aikaa. En todellakaan ole vauvalehtien kansista tuttu kauneutta hehkuva odottaja. Molemmissa raskauksissa on ollut niin paljon kärsimystä, ärsytystä ja huolta, että koen, että raskaus ei ole minun juttuni. Valitettavasti perhehaaveiden ollessa tällaiset kuin meillä, raskaus on välttämätön paha, joka vain täytyy läpikäydä.

Tässä toisessa raskaudessa olen kerännyt herkuttelukiloja raskauskiloja jo tähän mennessä sen verran kuin viimeksi koko raskausaikana…

Kesä 2010 on yhtä kuin mielleyhtymä minusta makaamassa tulikuumalla sohvalla alusvaatteisillani, kaksi vanhemmiltani nyysittyä tuuletinta pyörittämässä ilmaa kymmenen sentin päässä ihostani, päälläni levitettynä viisi pakastimessa jäähdytettyä pyyhettä, vieressäni iso pino gradukirjoja ja ällöttävän kuuma läppäri surraamassa.

Sunnuntaina klo 2100 painoin lähetä-näppäintä, ja graduni lensi tarkastajille viimeisen kerran. Oloni oli lievästi sanottuna helpottunut. Heti ensimmäisen kirjallisen lapsen synnytettyäni, kun istuimme miehen kanssa takapihallamme herkuttelemassa jäätelöllä myöhään yöllä, tokaisin: nyt voisin synnyttää sen elollisenkin tyypin. Maanantai-aamulla sitten irtosi limatulppa, ja iltapäivällä alkoivat synnytyssupistukset.

Kävin vielä synnyttämään lähtö päivänä salilla heiluttelemassa parin kilon puntteja vetämässä kunnon kyykkytreenin. Kävelylenkkeihin en loppuaikana enää kyennyt liitoskipujeni takia, mutta salitreeni maistui yllättävän hyvin tuona kesänä, koska olenhan tällainen fitnesskissa mukavuudenhaluinen viileän ilmaistoinnin perässä mihin vain laahautuva ihminen.

Melkein pyörryn ihmetykseen, kun joku puhuu synnytyksestä erittäin voimaannuttavana naiseuden kokemisen huippuna.  Minun synnytykseni oli kamalaa, järkyttävän kivuliasta ja maailman tuskallisinta touhua. Rehellisesti; olin varma, että kuolen siihen paikkaan siihen kipuun. Sitä en haluaisi kokea enää ikinä uudestaan.

En ole kai kauhean nirso enkä vaativa synnyttäjä, mutta kannustavaa ja ystävällistä ilmapiiriä synnytyssairaalaltani odottaisin. Viimeksi en saanut, mitä odotin. Muistot eivät ole hääppöiset.

Synnytyssalit olivat jokaista paikkaa myöten täynnä muitakin ponnistajia, joten termi ”heitteille jättö” olisi kuvannut tilaani mainiosti, ellei vierelläni olisi seissyt tukevasti oma rakas mieheni silmät kauhusta pyöreinä katsoen tuskaani.

En tuntenut mitään wau-efektiä, kun Pikkusankari ensimmäisen kerran nostettiin rinnalleni. Kipuni eivät hävinneet saman tien, eikä elävä tuotokseni saanut minua unohtamaan kaikkea sitä tuskaa.

Vauvamme ei ollut mitenkään erityisen söpö syntyessään, vaan pikemminkin epämuodostuneen pikku-ukon näköinen. Jo päivän päästä outo ulkomuoto muuttuikin sitten onneksi supersöpöydeksi.

Synnytyksen jälkeen halusin sairaalasta kotiin niin pian kuin mahdollista. Perhehuonetta ei meille tippunut, ruoka oli aina pahaa, ja silloin, kun minun vauvani ei itkenyt, tultiin naapurisynnyttäjän vauvaa hakemaan sokerimittauksiin. Rauhallinen ilmapiiri ja vauvasta nauttiminen olivat kaukana niistä päivistä ja öistä.

Minulta kysyttiin: 

Särkänniemi vai Linnanmäki? 
Kumpikin paikka nykyään hirvityttää minua, entistä koko päivä hurjimmassa laitteessa säällä kuin säällä-tyyppiä. Viime kesänä kävin vain fiilistelemässä Pikkusankarin ja ystäväni kanssa Lintsillä. Tuoreimmat ja kivoimmat muistot ovat siis Lintsiltä, siksi se. 

Tärkein asia parisuhteessasi? 
Luottamus. 

J.Karjalainen, Juha Tapio vai Arttu Wiskari? 
Mä olen nolo, koska viimeinen tyyppi on tuttu vain nimeltään, naamaa tai musiikkia en tiedä. Tämä tietämättömyys tekee valinnan epävalidiksi. 

Kotiäitiys vai ura? 
Molemmat haluan, mutta kun tärkeyttä elämän mittakaavassa miettii, niin kotiäitiys. 

Tekeekö mies yhtä lailla kotitöitä ja hoitaa lasta/lapsia kuin sinäkin? 
Hän tekee enemmän ja hoitaa enemmän, koska on hoitovapaalla. 

Unelma-ammattisi? 
Psykologi. 

Oletko pessimisti vai optimisti? 
Realistinen optimisti. 

Millainen olet sisustajana? 
Melko maltillinen. 

Sujuuko renkaanvaihto? 
Sujuu, jos joku naputtaa vieressä.

Lempikarkki tai -herkku? 
Jokin juuri minua varten väkerretty leivos. 

Onko ulkonäöllä merkitystä? Ja miten paljon? 
Koska näkökykyni vielä toistaiseksi on kunnossa, ulkonäöllä kaikissa asioissa on merkitystä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän.

Haastan jokaisen minun lukijabloggaajan, jolla on alle 200 lukijaa. Tyttönen tuolta keksi hyvät kysymykset - joten mennään niillä eteenpäinkin!

Lupaus vuosikymmenien päähän

Rakas Pikkusankari (ja tietenkin myös mahapotkija), minä lupaan tämän kahden ja puolen vuoden niin ärsyyntyneisyys- kuin kiitollisuuskokemusteni perusteella olla mahdollisimman hyvä isovanhempi teidän lapsillenne. Minä aidosti kuuntelen teitä, kun kerrotte arjestanne. Minä olen kiinnostunut teidän elämästä. Minä en vähättele teidän tarinoitanne lapsenne kivuista, sairauksista, yövalvomisista, väsymyksestä. Minä haluan jakaa arjen teidän kanssanne, ja auttaa teitä parhaani mukaan. Minä tulen kantamaan kivusta jäykkää vauvaa koko yöksi. Minä otan imurin käteeni ja pyöräytän keiton. Minä annan vanhemmille aikaa nukkua ja harrastaa. Minä tarjoan vanhemmille myös yhteistä aikaa. Teen tämän kaiken, ja enemmänkin, jos minun apuani halutaan, ja jos minä en aivan vuodepotilaana tuolloin ole.

Meillä on isovanhemmuutta, jossa rakkaudellinen välittäminen ja auttaminen menevät kaiken muun edelle. Isovanhemmuutta, jota ilman me emme olisi tässä tilanteessa: hengissä, yhdessä ja terveinä. Meillä on isovanhemmuutta, jossa joka päivä ollaan kiinnostuneita meidän kuulumisistamme, vaikka terveyshuolet isovanhemmilla itselläänkin olisivat sillä hetkellä satakertaisia meidän huoliin verrattuna. Meillä on isovanhemmuutta, jossa omien työkiireiden ja muiden lastenlasten hoidon ohella on aitoa halua löytää aikaa olla meidän lapsen kanssa ja auttaa meitä pyyteettömästi. Tässä isovanhemmuudessa ilon ja surun kyyneleet itketään yhdessä. Olemme kiitollisia isovanhemmuudesta, jossa puhelin saa soida yön tuskaisina epätoivoin tunteina ilman, että tulee tunne, että häiritsemme.

Valitettavasti meillä on myös isovanhemmuutta, jossa lähellä asuminen, työttömyys, nuori ikä ja ainoa lapsenlapseus eivät kerro mitään siitä, miten isovanhemmuus oikeasti näkyy meidän arjessa. Valitettavasti tässä isovanhemmuudessa on paljon tekosyiden keksimistä, katkeruutta, rumuutta, ilkeitä sanoja, itsekkyyttä, törkeyttä ja suuria omia selvittämättömiä ongelmia, jotka puretaan muihin ihmisiin. Meillä on isovanhemmuutta, jossa kertaakaan emme ole kokeneet aitoa välittämistä ja kiinnostusta, emmekä kertaakaan ole kokeneet oma-aloitteista ehdotusta nähdä lapsenlasta. Tämä on isovanhemmuutta, jossa lapsenlapsen tapaaminen on aina hyvin väkinäistä, suorastaan uhrautumista, aikaa pois omien elämänilojen ääreltä.  Me olemme vain taakka. Tässä isovanhemmuudessa ei paljon kiinnosta, vaikka lapsenlasta ei ole nähnyt eikä hänen kuulumisiaan kuullut puoleen vuoteen.

Nämä kaksi kokemusta pohjana, ei ole lainkaan vaikeaa tietää, millainen isovanhempi itse haluaa lapsenlapsilleen olla.