Pikkusankarin lempparileipä

Muutama leipäjuttu nyt! 

Nopea ja iisi, Pikkusankarin lempparileipä:

Sekoita keskenään 3dl tattari/kinoa/teffjauhoja, 3dl tattarihiutaleita, 2rkl psylliumia, 1,5tl suolaa ja 5rkl auringonkukansiemeniä. Lisää sekaan 8dl kiehuvaa vettä ja sekoita nopeasti tasaiseksi. Lisää massaan lopuksi 2rkl oliiviöljyä. Painele taikina pellille leivinpaperin päälle oman paksuusmieltymyksen mukaisesti. Paista 225 asteessa noin 15 minuuttia.

Tämän osaa nelivuotiaskin jo melkein itse tehdä!

Omaa lempparileipääni, siemennäkkäriä en pähkinöistä luopumisen jälkeen siis pystynyt tuollaisena syömään, joten etsiskelin hyvää korvaajaa mantelijauholle. Se löytyi tiikeripähkinöistä! Nimestään huolimatta kyseessä ei siis ole pähkinä, vaan kastanjasädekaislan juurimukula. Jauhoin itse tiikeripähkinöistä jauhon - ja sopi kyllä  loistavasti tuon näkkkärin jauhoiksi! Paistoaikaa tosin sain venyttää hieman ja uunikin taisi olla hieman korkeammassa lämpötilassa. Mutta muuten samalla ohjeella onnistuu!

Ei se mennytkään niin

Ei tästä tullutkaan helppo kesä. Ei, vaikka Aeriuksen tuplaus paljon lupailikin Pikkusankarin olon suhteen. Pari viikkoa meillä toteltiin, haluttiin leikkiä ja ulkoilla. Meillä hymyiltiin paljon. Sitten tapahtui taas jotain. Nyt en jaksa edes spekuloida asiaa. Jotain vaan. Nyt pari viikkoa ollaan tässä kärsitty katseltu menoa ja taidamme kallistua the Gurun kanssa tannoin suunnittelemaan seuraavaan steppiin, Losecin annoksen lisäämiseen.

Minimullistajan olossakaan ei ole kehumista. Päikkärit nukutaan pikkupätkissä, jos lainkaan. Hän kun saattaa vedellä päivän tyyliin herään kuudelta, nukun kahdeltatoista yhdet kahdenkymmen minuutin unet ja menen yöunille yhdeksältä. Vajaa yksivuotias jäbä, hihhei! No, yöunet eivät sentään ole samaa luokkaa kuin esimerkiksi kuukausi sitten. Muutamana aamuna ollaan jopa saatu miehen kanssa hämmentyneenä kysyä toisiltamme, että oliko yöllä todella yksi neljän tunnin heräämätön pätkä!

Skool sille, että saatiin viime yönä nukkua neljä tuntia putkeen! Ainiin, en mä voikaan juoda kuplivaa.

Helle selittää jotakin. Minimullistajan järjettömän nopea murujenlöytämistahti jotakin. Pikkusankarin uutena mukavana lisänä tullut ruokien varastamistaipumus jotakin.  Pikkusankarin ruokalistalla olevien joidenkin safkojen aika varma epäsopivuus selittänee jotakin. Ja varmaan paljon muukin selittää jotakin. Melko hyvin pystyn pitämään ajatukseni kirkkaina ja selvinä ruokavaliohoidon suhteen, mutta kyllä kieltämättä välillä tulee hölmöjä ajatuksia mieleen: "mitä väliä on Pikkusankarin ruokarajoituksilla, kun oireet ovat niistä huolimatta karmeat" tai "mitä väliä on minun tiukalla imetysdieetillä, kun Minimullistajan suuhun sujahtaa alle sekunnissa Pikkusankarin tyrkyttämä tiputtama muikku". Onneksi aika pian osaan kuvitella oire-elämän potenssiin kahdeksan ja tajuan, että nyt ehkä kannattaa jatkaa lääkärin määräämällä tiellä...

Kaikesta huolimatta lapsiperheen elämää on elettävä. Jokapäiväinen puistoilu tehtävä. Kesäisiä aktiviteetteja löydettävä. Kivasta vuodenajasta parhaamme mukaan nautittava. On vaan hyväksyttävä, että molempien poikien oireet seuraavat mukanamme minne menemmekin. Niitä kun harmiksemme ei voi jättää kotiin matkalaukusta. Tässä vaiheessa on vaan taottava hyvää asennetta omaan päähän ja toivottaa mahdolliset oireet matkakumppaneiksemme myös sinne parin viikon lomareissulle. Huh huh.

Oletko luotu raa-lapsen vanhemmaksi?

Oletko lapseton? Vai onko sinun lapset tempaistu kultaisen käytöskirjan sivuilta? Kiinnostaisiko sinua tietää, miten pärjäisit refluksi-allergia-astma-lapsen kanssa?

Tee testi ja selvitä asia. Testi tehdään omalla vastuulla. Testin laatija ei ota vastuuta mahdollisisista rikkoutuneista (pari)suhteista, hermoista tai lautasista. Testin voi keskeyttää missä vaiheessa tahansa.

1. Virittäydy testiin vaihtamalla herätyskellon zen-xylofoninpimputus kaamean kovaksi vauvan tuskaiseksi itkuksi.

2. Unohda vaatteiden valitseminen ja ota yksinkertaisesti ne, mitkä sattuvat ensimmäisenä käteen.

3. Älä syö aamupalaksi sitä, mitä sinun tekee mieli tai sitä, mitä puolisosi syö nenäsi edessä.

4. Kun sinulla on vessahätä, odota tunti. Odota toinen. Sitten saat mennä - mutta muista jättää ovi auki, olla mahdollisimman nopea ja huutaa koko pöntölläoloajan kodin sääntöjä kovaan ääneen.

5. Yritä kertoa toiselle ihmiselle jotakin tärkeää asiaa, mutta purskahda itkuun kesken lauseen ja ole kykenemätön kertomaan, miksi itket.

6. Syö lounas seisten seitsemässä osassa.

7. Peru sovittu aamun kaveritapaaminen. Sano syyksi väsymyksestä johtuva mahdottomuus rationaaliseen keskusteluun.

8. Sano päivän aikana 110 kertaa sama asia (esimerkiksi "älä syö leluja!") iltaa kohden hieman korottaen äänensävyä. Ensimmäisillä viidelläkymmenellä kerralla voit myös yrittää selittää miksi.

9. Lähde kävelylle. Koita kävellä juuri sopivan soraisella hiekkatiellä (varo liian isoja kiviä ja liian upottavaa hiekkaa). Voit myös kokeilla sellaista maantietä, jossa on pieniä röpelöitä tasaisin väliajoin, mutta isoja monttuja ei ollenkaan. Kierrä kaukaa roska-autot, moottoripyörät ja teinijumputuskaarat. Kun palaat kotiin, lähde uudelle kävelylle. Aloita jokin kotityö - esimerkiksi jauhelihan ruskistus - ja jätä se kesken ja lähde kävelylle.

10. Ripusta housunlahkeeseen kymmenen kilon taakka ja tee kotitöitä pari tuntia. Toiset pari tuntia voit tehdä kotitöitä kymmenen kilon reppu selässä/mahassa. Viimeiset kaksi kotityötuntia tee molempien riipusten kanssa.

11. Janon yllättäessä tartu lasiin, mutta älä juo. Toista näin ainakin viisi kertaa. 

12. Katkaise puhelu ystävän / virkailijan / puolisosi kanssa ainakin kuusi kertaa huutaen samalla eiiiii!. 

13. Kokkaa iltaruoka - ainakin kolmea erilaista. Varo, ettei ruuat kosketa toisiaan. Käytä ainakin seuraavia ainesosia: teff, carob, lucuma, amarantti, juuripersilja, munakoiso, riista, riisiproteiinijauhe, idut ja mulperit.

14. Suunnittele huomista retkipäivää. Kaiva esille rinkka tai pari sekä kymmenen eväsrasiaa vetävä kylmälaukku. Kirjoita pöydälle lappu: MUISTA LÄÄKKEET!!!

15. Mene nukkumaan. Juuri kun olet nukahtamassa, herää, nouse ja hytky seisaaltaan viisi minuuttia viiva tunti. Toista näin viisi viiva kolmekymmentä kertaa yön aikana.

Toista päivä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan...

Olisipa ihanaa...

...narskauttaa hampaiden välissä juuri sopivasti kypsennettyä parsakaalia

...saada hikikarpaloita otsalle ihanan tulisen ruuan seurauksena

...napata rouskuvia porkkanoita ja paprikoita eväslaukkuun

...kokata jotain niin överisipulista ruokaa, ettei sen jälkeen uskaltaisi puolta metriä lähemmäs toisia ihmisiä

...haukata täydellistä viiden minuutin kananmunaa

...herkutella miehen raakasuklaakokeiluilla

...laittaa kanaruokiin currya

...lohkaista raparperipiirakasta haarukallisen omaan suuhun

...heittää makunystyröille kourallisen täydellistä kuivattu marja-pähkinäsekoitusta

...pilkkoa wokkien sekaan kaalia

Ihmisten perusunelmia? No, minun ainakin.

Kyynelten vuosi

Minun isäni on kuollut. Tämä on lause, jota on ollut vaikea sanoa ääneen, ja vieläkin silmät täyttyvät kyynelistä ja mieli harmaasta, kun yritän lausua nuo kamalat sanat ääneen. Minun isäni kuoli kolme päivää Minimullistajan syntymän jälkeen.

Isäni ei koskaan saanut pidellä pienintä rakkaimpaani suojelevien käsiensä suojassa. Hän ei koskaan saanut haistella neljännen lapsenlapsensa lumoavaa vastasyntyneen tuoksua. Hän ei koskaan päässyt ihmettelemään vielä yksiä suloisia pienenpieniä varpaita ja sormia. Hän ei voi katsoa Minimullistajaa syvälle silmiin ja kokea sitä rakkauden määrää, josta me muut pakahdumme. 

Minimullistaja ei koskaan opi tuntemaan Pappaa. Hän ei pääse iloitsemaan oppimistaan taidoista Papan kanssa. Hän ei tiedä, miten lämpöiseltä ja turvalliselta Papan syli tuntuisi. Hän ei voi nauraa Papan kanssa yhteisille jutuille eikä hän voi ilostuttaa Pappaa moiskauttamalla pusua Papan poskelle.

Tässä piilee syy moneen, suruvuoden aikana mieleni sisällä pyörineeseen asiaan. On ollut pakko selviytyä. On ollut pakko laittaa asioita oikeisiin mittakaavoihin. On ollut pakko tajuta elämän rajallisuus. On ollut pakko oppia olemaan kiitollinen melkein kaikesta. On ollut pakko oppia tuntemaan itseään entistä paremmin. On ollut pakko oppia elämään hetkessä.

Tiedättehän te mikä tämä blogi on. Tämä blogi on suurimmaksi osaksi vertaistukipaikka, minun ajatusteni oksennuspussi, refluksikuulumisten kertomispaikka. Tämän blogin ensisijainen tarkoitus ei ole levittää iloista mieltä. Tämän blogin tarkoitus ei ole myöskään jakaa viidentoista tunnin työn vaativia sokerihuurrutettuja cupcakereseptejä. Tämä blogi ei ole myöskään sitä varten, että saisin raportoida minuutin tarkkaan omia tekemisiäni. Sellaiset tarkoitusperät eivät istu tähän blogiin. Blogi on minulle usein ajatusten selvittämispaikka refluksiasioiden suhteen. Blogi on pieni pakopaikka. Ja kiva todeta, että blogi on yhä enemmän myös vastavuoroinen kanava.

Luonnollisestikin elämän sävy näkyy myös kirjoittamissani teksteissä. Olen joutunut usein pohtimaan lähipiiriäni. Olemme välillä olleet niin pohjalla väsymyksemme kanssa, että olen joutunut heittämään blogiinkin avunhuutoja, jos vaikka joku lähipiiriin kuuluva niihin viimeistään silloin tarttuisi. Sen lisäksi, että olen kokenut syvällisiä, positiivisia keskusteluja muutamien lähipiiriimme kuuluvien kanssa avunhuudoistani, olen suruissani ihmetellyt, miten muutaman kerran minulle on vihjattu, että enkö osaa olla kiitollinen siitä, mitä minulla on, kaikki tekstisi ovat täynnä muiden syyllistämistä tai mene itseesi, niin tiedät miksi teillä on niin vähän lähimmäisiä. Vaikka kuinka oikeasti yritän ymmärtää sanojien perimmäisen tarkoituksen (sen, mikä on siellä kaiken sen sanojan mahdollisen huonon oman tunnon ja häpeän ja luokkaamistarpeen taustalla), en vaan pysty millään ymmärtämään. En, vaikka olen näistä asioista keskustellut monen muun lähimmäisen kanssa hakien perspektiiviä omiin ajatuksiini.

Rakkaan ihmisen menettäminen on jotakin sellaista, jota ei todellakaan pysty ymmärtämään, ennen kuin sen itse kokee. Koko suruvuosi on todellista tunteiden mylläkkää. Luulen, että ne ihmiset, jotka väittävät edellisiä, mainitsemiani asioita minusta, eivät tunne minua. En voisi kuvitella, mitä on olla tämän kiitollisempi kaikesta, mitä minulla on. Ei mielestäni ole myöskään minun syy, miksi meillä on ollut huono tuuri monen läheiseksi koetun ihmisen omien itsekkäiden valintojen suhteen. Olen pahoillani, jos joku kokee tekstini pelkkänä muiden syyllistämisenä. Sitten kannattaa varmaan lukea tekstit uudestaan, tulla tutustumaan minuun paremmin tai miettiä, miksi kokee tekstit niin syyllistävinä kuin kokee.

Olen kappelissa. Ympärilläni näen mustiin pukeutuneita ihmisiä, valkoisia nenäliinoja ja paljon kukkia. Istun penkillä, katson isäni arkkua edessäni ja imetän kaksiviikkoista vauvaani. 

Tämän ristiriitaisempaa hetkeä tulen tuskin koskaan kokemaan. Niin kuolema kuin uusi elämä puskivat syvälle ihoni sisään ja jättivät elämänkestävän tunnekuohun mieleeni. Suruvuosi on ollut kieltämättä rankka. Nyt kun katson Minimullistajaa ja rutistan hänet syleilyyni yhä tiukemmin, tunnen hyvin spesiaalin tunnesiteen. Hänen takiaan minä selviydyin. Hän tarvitsevuudellaan piti minut elämän imussa. Hänestä olen kiitollinen. Pikkusankarista olen kiitollinen. Miehestäni ja kaikista muista tärkeistä ihanista ihmisistä olen kiitollinen. Elämästä olen kiitollinen. 

Ja paljosta muusta olen kiitollinen. Olkaa tekin.

Taikasauva viuhahti!

Nyt näkyy valoa! Taikasauva nimeltä Aerius heilahti ja poisti 70% kaikista Pikkusankarin oireista. Aerius siis tuplattiin the Gurun ohjeesta - ja padam! seuraavana päivänä suurin osa oireista katosi. Kaikille siis tiedoksi - normaalin uhman saa katoamaan kyseisellä oraaliliuoksella aika nopeasti, että jos haluatte kokeilla... ;-) Jäljellä on oireita, ja välillä kurjan paljonkin, mutta koska arki oli jotakin aivan hullua viimeiset kuukaudet Pikkusankarin kanssa, niin tämähän tuntuu nyt suorastaan mahtavan leppoisalta elämältä näillä oiremäärillä! Ja se minun fiilis, kun katson rauhassa leikkivää lastani... Sitä on vaikea kuvailla. Se on aika sanalla sanottuna aika upea.

Joissakin perheissä jokapäiväinen näky. Meidän perheessä oireettomien aikojen näky.

Leppoisan elämän aineksia tarjoilee myös vihdoin meille kaikille heipat sanova flunssa-silmätulehdus-korvatulehdus-yhdistelmä. Melko huojentavaa on huomata, että refluksia pahentavien kahden hampaan, kovan yskän ja inhottavan tukkoisuuden jälkeen Minimullistajakin on venyttänyt uniaikaansa viidestä minuutista tuntiin, puoleentoista! Oma vointikin kun jo sallii unten maille pääsyn melkein jokaisen Minimullistajan unipätkän ajaksi, kun ei enää tarvitse kituuttaa kamalassa korvakivussa ja yrittää olla tukehtumatta jatkuviin yskänpuuskiin. Vielä kun saisi muut murheet lykättyä aivoista yöksi pois ja kehon tajuamaan, että suurin hälytystila (=aivan jatkuva heräily) on toistaiseksi ohi. Pakko sanoa, että meillä oikeasti käytiin aika tosi pohjalla väsymyksen kanssa. Nyt saa kai vähäksi ajaksi huokaista.

Kuten moni tietää, väsymys vähintäänkin tuplaa tai triplaa negatiivisten tunteiden voimakkuuden. Silloin, kun ihminen ei ole nukkunut yhtäkään kropan tarvitsemaa unipätkää moneen viikkoon, ei tunnu yhtään kivalta, että joku tuntematon tai tuttu silvaltaa sanoilla vain loukatakseen. Ei ole yhtään kiva joutua selvittämään ylimääräisiä itselle kuulumattomia harmeja. Myös kaikki normaalit, jaksamista syövät asiat saattavat tuntua ylitsepääsemättömän vaikeilta. Väsymys on ankara seuralainen.

Onneksi taas tämäkin todellinen suohon uppoaminen sai tajuamaan entistä paremmin sen, miten syvää ja voimaannuttavaa aito rakkaus on ja miten vähäpätöistä kaikki muu on. Arvostus, kiintymys, yhteenkuuluvuudentunne ja kunnioitus mieheäni kohtaan sen kun vahvistuvat. Me olemme tiimi, jota eivät refluksisuot noin vain mukanaan nielaise! Me taistelemme rakkaiden lastemme puolesta. Teemme mitä vain.

Saako vielä vähän lässyttää...? Tai no, säästän vikat sanat suoraan miehelle ja menen kertomaan ne nyt. Moikka!

Rentouttava loma

Kaikki on suhteellista, sanotaan. Tätä kirjoittaessa minä hypin riemuissani.

lllasta riippuen toivoa on enemmän tai vähemmän.

Mutta: "Jos tukkimiehenkirjanpito olisi käynnissä, niin nyt olisi lehtiön sivuilla neljäkymmentä viivaa", ajattelen, kun vilkaisen kelloa sängyssä: 05:15. Karmaiseva takauma kolmen vuoden takaiseen elämään pyörii aivolohkoissani. Kehoni tärisee, sydän poukkoilee epäsäännöllisesti, oksennus tuntuu kurkussa asti, pää särisee kivusta ja tuskanhiki pukkaa otsaryppyihin. Uni ei tule, vaikka juuri tällä hetkellä koko talo on hiljainen. Kroppani ei osaa rentoutua ja päästää itseään uneen; se odottaa, milloin seuraava rääkäisy pinnasängystä kuuluu. Olen väsynyt. Olen todella väsynyt. 

Yli kaksi viikkoa kidutusöitä takana, tuntematon määrä edessä. Taannoin pohdin syitä Minimullistajan heräilylle. Nyt niitä on tullut listaan lisää: flunssa ja silmätulehdus sekä kyllä: myös juhannushampaat! Heräily ja tuskailu ovat siis olleet edellistäkin suuremmissa mitoissa...

Miehen loma sattui oikein sopivasti juuri tälle viikolle, kun jokainen meidän perheestämme sairasti/sairastaa jonkinlaisen yhdistelmän flunssa-korvatulehdus-silmätulehdus-triosta. Siihen jokaisen perheenjäsenen väsymys päälle, niin ei tarvinnut paljon miettiä, mitä lomalla tehdään. Nukutaan, yritetään nukkua ja yritetään nukuttaa. Pikkusankarilla tietysti oli omat lomatoiveensa, ja muutama toive saatiinkin juuri ja juuri toteutettua päälle kaatuvasta väsymyksestä huolimatta.

Siellä ne oli - yhtä väsyneen näköiset otukset kuin meidän perheemme.

Meidän innokas Muumifani - näkyyhän innostus selvästi, eikö?

Tämmöisinä aikoina tulee taas välttämättä mietittyä omaa tukiverkkoa ja sen löyhyyttä. Itse inhoan hempeän väristä sanatulvaa vailla tarkoistusta. Olen liian monta kertaa ottanut rakas-ihana-sydän-sanoja vastaan vailla minkäänlaista todellisuuden pohjaa. Olen liian monta kertaa pohtinut, mitä "Kerro vain, jos voin tehdä jotakin", "Auttaisin niin mielelläni", "Olen läsnä ja valmiina tekemään mitä vain, jos tarvitsette, kun teillä on vaikeaa" yms. lauseet oikeasti tarkoittavat sanojalle, vai tarkoittavatko ne mitään. Toivon, että meidän näin kriittinen avuntarve loppuisi heti ensi yöhön, mutta kyllä nyt viimeiset kolme viikkoa ovat olleet sellaista elossaselviämistaistelua, että apua oltaisiin otettu lähimmäisiltämme enemmän kuin mielellään vastaan. Jotta saisi nukkua.

Näinkö? Hmmmm... Tätä mekin taidettiin kumminpyyntökirjeissä toivoa...

Rankka elämänvaihe rentouttava loma laittaa miettimään isovanhemmuutta, kaveruutta, ystävyyttä, kummeutta ja naapuruutta.

Ennen pähkinätöntä

Niin siinä sitten kävi, että minun suurin energian/kalorin/maidontuottajaruoka-ainesosa: pähkinät jäävät ruokavaliostani pois. Tähän päädyimme the Gurun kanssa Minimullistajan kokonaistilannetta arvioidessamme. Suoraan sanottuna tämä steppi ottaa aika koville, sillä olin jo addiktoitunut pahasti maapähkinä- ja cashewvoihin, käytin joka päivä manteli- tai hasselpähkinäjauhetta ja napostelin monipuolisesti kaikenlaisia pähkinöitä. Siispä tässä vikat iideeruokapäiväkirjat pähkinöillä. Nyyyyh.

Päivä 1:

Aamunavajaiseksi omenakökkeröisiä banaanilla.

Lounaaksi salaattia leivällä tai parilla pellillisellä.

Päivälliseksi jauhelihawokkia.

Iltapala. Kookoshiutalekasan alla ananasta.

Päivä 2:

Aikainen lounas: mitä kaapista löytyy.

Välipalaksi omena-raparperipiirakkaa. Sen syömisestä sainkin sitten kuulla: Minimullistajan tuskainen itku kesti koko illan ja pitkälle yöhön. Niin taisi jäädä raparperin maistaminen ainoaksi kerraksi tämän imetyksen aikana.

Päivälliseksi siikasalaattia.

Iltapalaksi pullalautasellinen.

Päivä 3:

Reissupäivän ateria nro 1.

Reissupäivän must-havevälipala - puolentoista tunnin unilla ei paljon muuten porhalleta eteenpäin.

Reissupäivän lounas.

Reissupäivän välipalaeväät. Joo, kuvitelkaa vaan mun käsilaukun kokoa...

Reissupäivän päivälliseväs kylmäkalleilla ympäröidystä muovirasiasta. Tiedän, mitä ajattelette. Mutta hei! Mieluummin kannan mukanani vaikka viittä kylmälaukkua kuin näen nälkää, koska olenhan minä.

Päivä 4:

Aamupala-lounas-mikälie: merilohta ja kasviksia - vielä vähän aikaa sitten, kun porkkanakin kuului dieettiini...

Välipalaksi omenapuolukkapiiras. Ja tuohan on siis pieni kulho...

Päivälliseksi ihanperuskanasalaattia.

Jälkkäriksi mahdollisuus riisikakulle. Tuoreen ananaksen kanssa ihan ookoo, mutta ei, vieläkään ei edellisen imetysdieetin riisikakkukiintiöt salli tämän syömistä säännöllisesti.

Siinä imetysdieettitykitystä! Tämä kaikki kuvien ottamisen muistaminen ja tänne kuvien kikkailu on arvoistansa, jos joku dieettiläinen saa edes jonkun pienen idean omaan syömiseensä, vaikka aika peruslinjalla näissä ruokahommissa mennään. Toivottavasti ensi ruokapostauksessa ei vilku pelkkää kanaa ja bataattia! Nyt kaivan nenäliinapaketin esille, nostan perheemme pähkinäpussit mielenosoituksellisesti keittiön ylimmille hyllyille ja soitan nyyhkyballadeja pähkinöiden ja minun välisen rakkauden väliaikaiselle päätökselle.

Lapseni on sairas

Meillä oli eilen the Gurun soittoaika. Soittoaika on 10 minuutin pituinen. Me puhuimme 55 minuuttia. Kuten melkein joka kerta vastaanoton ja puhelun jälkeen, ajatukseni ovat toisaalta sekavia, toisaalta selkeitä ja oloni on ahdistunut, mutta silti luottavainen.

Kyyneleet tippuvat kotinutulleni, kun yritän lyödä tekstiä tässä näytölle. Nyt vihdoin tajuan, että lapseni on sairas. Koko Pikkusankarin tähänastisen elämän olen jossain määrin vähätellyt Pikkusankarin vaivoja, sairauksia ja ongelmia. Olen peruspositiivisuuteni takia alitajunnassani uskonut (ihme)parantumisen mahdollisuuteen ja jopa sen mahdolliseen lähellä oloon. Olen ihan tosissani saattanut kuvitella, että suurentelen mielessäni Pikkusankariin liittyviä asioita. Nyt se tapahtui. Se ajatus iski syvimpiin mielenpoimuihin asti ja sai minut tajuamaan: lapseni on oikeasti sairas. Pikkusankarilla on oikeasti aika isojakin ongelmia ja kamalan paha olla.

Kun rakkaus ei riitä parantamaan.

Viimeiset viikot (kuukaudet?) ovat eittämättä olleet taas kerran sanon yhdet raskaimmista Pikkusankarin kanssa eletyistä. Vanhempana ja kasvattajana olen ollut melko kysymysmerkkinä hänen kanssaan. Hoitotasapainoa ei tunnu löytyvän ja oireiden kirjo alkaa olla jo pelottavan laaja:

Refluksitauti jyllää: kaikki lelut ovat ihan koko ajan suussa; hänen kertoessaan pipistä suurin pipi on yleensä kurkussa; aivan taukoamatta hän ruikuttaa välipalaa; ja mikä uusimpana huomiona: nukahdettuaan (meidän vanhempien vielä valvoessa) Pikkusankari nousee sängylle istumaan, nieleskelee ja laskeutuu takaisin. Saa vain arvailla, jatkuuko tätä koko yön. Muutaman kerran hän on herättänyt yöllä ja pyytänyt Gavisconea. Pikkusankarin päivien vetelä ja jaksamaton olo on saanut yhden uuden selittäjän.

Allergiat jylläävät näkyvinkin osin: silmät rähmivät; Pikkusankari itkee, että nenä on kipeä ja välillä posket helottavat.

Astma jyllää: Usein Pikkusankari kertoo, että kaikkialla on huono olo - tämä kuvaus ollaan yhdistetty astman tuottamaan kokonaisvaltaiseen tukalaan tilaan. Myös aivan päätön, sekava meno on selitetty (näissä sairauspiireissä suht yleisestikin tunnetulla) ns. astmaraivolla.

Ja tietysti se suurin oire on käyttäytymisongelmat. Niiden syy on varmastikin hyvin moninainen. Kamala kolminainen refluksi-allergia-astma-kombomme tuottavat kukin yksikseen sekä yhdessä käyttäytymisongelmia lapselle. Termi SI on vilahdellut silmilleni aiemminkin näihin sairauksiin liittyvissä diskursseissa. Joskus se on jopa häivähdellyt kevyesti mielessäni Pikkusankarin suhteen. Nyt kuitenkin the Guru sanoi sen ääneen. Tarvitaan neurologin kannanotto, jotta virallisesti voisi puhua diagnoosina sensorisen integraation häiriöstä. Nyt allergologin puhelu ja SI-hakusanalla ahkera googlettelu ovat avanneet silmiämme kuitenkin jo sen verran, että voimme todeta, että raksia saa laittaa aika moneen ruutuun, mitä tulee sensorisen integraation häiriön käyttäytymistapoihin.

The Gurun kanssa sovimme jatkoselvittelyistä SI:n suhteen. Koska tavoitteena on oireeton poika, lääkehoitoa viilataan taas: aluksi Aeriuksen vuorokausiannos tuplataan; tarvittaessa nostetaan myös Losecin annosta ja viimeisenä lisänä saatetaan kokeilla uudestaan Singulairia. Koko ajan ollaan pikkuhiljaa menossa kohti maidotonta ruokavaliota, jota tosiaan kokeillaan astman hoidon tueksi.

Oloni äitinä on usein älyttömän voimaton. Pikkusankari oirehtii todella voimakkaasti, vaikka tekisin kaikkeni. Huoli ja murhe ovat taas liian tiiviisti arjessamme läsnä. Lapseni on sairas. Sieluuni pistää.

Blogin nimi ei valehtele

Valitettavasti viimeisen viikon aikana blogin nimi on ollut hyvin ajankohtainen meidän kattomme alla. Öisin pinnasängystä raikuu itku vartin viiva tunnin välein. Tähän asti herätyksiä on ollut noin puolentoista viiva kolmen tunnin välein, joten jossakin tämä muutos tuntuu. Kysymysmerkit leijalevat yön huutotuntien yllä:

teoria 1: Motorinen kehitys on harpannut huikean askeleen viimeisten kahden viikon aikana ja kehityspsykologisen tiedon mukaan nämä tällaiset vaiheet saattavat lisätä yölevottomuutta. Mutta että ihan näin paljon? Hmmmm.

teoria 2: Hampaat, hampaat, hampaat. Mutta kun päivisin ei näy ollenkaan hammaskäyttäytymistä. Minimullistajan ensimmäisen kolmen hampaan tekovaiheessa hänen hammaskäyttäytymisensä on ollut hyvinkin selkeää: leluilla ja peukulla porataan hampaantulokohtaan KOKO ajan ja suppo helpottaa oireita. Nyt semmoista käyttäytymistä ei ole, eikä suppo juurikaan auta.

teoria 3: Pieni tutkimusmatkailijamme siivoaa suuhunsa kaaaaikki mahdolliset murut, joita kukaan muu ei ole kerinnyt pois siivoamaan. Tästähän sitä sitten tulee altistusta yhdelle sun toiselle ruoka-aineelle.

Mun pihtiote on erinomainen!

teoria 4: On tapahtunut se valitettava, tietääkseni refluksi-allergikoille suhteellisen yleinenkin juttu, että yksinkertaisesti kiinteiden aloittaminen on sekoittanut koko paketin.

teoria 5: Minimullistajan jokapäiväisessä ruokavaliossa on (ollutkin aina) jotakin oireita aiheuttavaa, ja nyt vaan ruokamäärien kasvettua oireet pukkasivat päälle pahoina.

teoria 6: Minun ruokavaliossani on edelleen jotakin oireita aiheuttavaa, joka nyt Minimullistajan omien ruokien kanssa yhteistyössä on paisuttanut tilanteen huonoksi.

Nokkosen ja porkkanan olen jo haikeudella hyvästellyt. Onko dieetissäni vielä jotakin, mikä siellä kaihertaa?

Allergiaoireiden puolesta puhuu viikon aikana normaalia enemmän punoittava iho. Refluksioireiden puolesta puhuvat pidemmät nukuttamiset - nyt ei olla ihan sillä keskimääräisellä vartilla selvitty, vaan hytkyttämistä on saanut jatkaa puolen tunnin viiva kolmen tunnin ajan. Myös nieleskelyt ja kaarelle vetämiset ovat lisääntyneet.

Yleisesti ottaen päivisin Minimullistaja on kuitenkin ollut iloinen, nauravainen ja touhukas. Mutta selkeästikään hänellä ei ole öisin hyvä olla. Ja olisihan se ihan kiva, että miehen vapaapäivinä voitaisiin tehdä muutakin kuin nukkua vuorotellen päällevyöryvää väsymystä pois. Nyt hitaasti raksuttavat aivomme yrittävät surrata teorioiden parissa paremman arjen ja olon toivossa.

Herkkua toisen tilalle

Ruokateemainen bloggaus jatkuu - anteeksi vain kaikki, joita imetysdieettihommat eivät pätkääkään kiinnosta :-D Minä kyllä olen aina tykännyt leipoa ja laittaa ruokaa (tiettyyn pisteeseen saakka ainakin...), mutta nyt se on myös välttämättömyys, kiitos tämän meidän perheen moninaisen allergiatilanteemme. Itse kun pidän syömisestä paljonkin, niin kaipaan vaihtelua lautaselleni, jos se vain suinkin mahdollista. 

Tämän imetysdieetin eka lempparileipäni oli mantelimaitoleipä, kananmunien poisjäännin jälkeen porkkarieskat. Nyt kun porkkanakin jäi pois, piti tilalle kehitellä uutta herkkuleipää. Mielessäni oli joku taannoinen siskoni huippuresepti omatekemästä näkkäristä. Sovelsin reseptiä dieettiini - ja siitä tuli aivan mahtavan makuista myös muiden kuin minun mielestä!

Siemennäkkäri

Sekoita kulhossa keskenään 3dl mantelijauhoja, 5dl lämmintä (kiehunutta ja vähän jäähtynyttä vettä), 3dl auringonkukansiemeniä, 3dl kurpitsansiemeniä, 1,5dl pellavansiemeniä, 1dl oliiviöljyä ja 1tl suolaa.

Seoksen on hyvä antaa muheutua puoli tuntia viiva tunti. Kaada sitten seos kahdelle leivinpaperoidulle pellille ja levitä lastalla ohuiksi levyiksi. Paista uunissa 130 asteessa noin tunnin verran tai siihen asti, kunnes näkkärilevy on kova. Valmiiden näkkäreiden päälle voi lisätä vielä suolaa oman maun mukaan.

Näkkäriresepti oli onneksi helppo muistella ja kirjoittaa ylös. Vahingossa hyviä, mutten tiedä mitä - kategoriaan onkin sitten päässyt monta kokkausta. Leivonnassa menen flowlla, joten mitään en jaksa kirjoittaa ylös toiminnan aikana. Joskus se harmittaa jälkeenpäin...

Ainakin silloin harmitti, kun tein mustikkapullia ja omenakeksejä, eikä jäänyt mitään muistijälkeä, mitä niihin laitoin missäkin suhteessa. Hö.

Palleromaniaa

Näyttävät hassuilta ja kuulostavat hölmöiltä, mutta ovat melko maistuvia - ne ovat mun pallerot. Palleromaniani alkoi siitä, kun en jaksanut hääriä kauaa keittiössä rankan päivän jälkeen enkä jaksanut odottaa herkkujen kypsymistä uunissa. Olen tehnyt ehkä valehtelematta kolmeakymmentä erimakuista palleroa, ja nyt heittelen ideoita muutamaan maistuvimpaan.

Olen kirjoittanut palleroista aiemminkin, mutta kertaan vielä, jotta kaikille tulisi selväksi, että myös maidoton-munaton-viljaton-leivonta voi olla to-del-la helppoa ja to-del-la nopeaa sekä maistajasta toki riippuen myös to-del-la maukasta. Pallerokaavahan on enemmän kuin iisi: sekoita keskenään jotakin rasvaa/rasvaista, jotakin hedelmää/marjaa, jotakin jauhoa sekä mausteita, jos niitä haluaa laittaa. Pyöritä palloiksi ja nauti heti tai jääkaappi/pakastinsäilytyksen jälkeen. Minulle sopiva yhdeltä istumalta/seisomalta syötävä määrä on jotakuinkin seuraava: reilu ruokalusikallinen rasvaa, noin desi hedelmäraastetta/marjoja kevyesti lusikalla murskattuna ja puoli desiä viiva desi jauhoja, riippuen hedelmien/marjojen vetisyydestä. Seoksesta olisi tarkoitus tulla helposti käsin muovailtavaa.

Minun ehkäpä tämän imetysdieetin myötä vähän muuttuneelle gustatoriselle aistille mieluisimpia makuyhdistelmiä ovat esimerkiksi seuraavat:

banaani + makeuttamaton maapähkinävoi + kookosjauho

omena + makeuttamaton cashewvoi + kookosjauho + kaneli + inkivääri + kardemumma

mustikat + kookosöljy + mantelijauhe

puolukat + kookosöljy + tattari-kinoajauho -yhdistelmä + lucuma

päärynä + kookosöljy + kookosjauho + lakritsinjuurijauhe

Kookosöljy kannattaa sulattaa ennen seokseen lisäämistä ellei kuivakaapissa ole hellettä. Ja jos mausteita laittaa, niitä voi laittaa aika reilusti - jos minä laitan mausteita, niin niitä uppoaa yhteismäärältään yhteen settiin yksi viiva kaksi teelusikallista. Yksi desi hedelmää on yleensä yksi banaani, yksi omena tai yksi päärynä - joten siksikin määrät ovat nuo mitä ovat. Leivonta ei saa olla liian vaikeaa :-)

Myönnän: joskus makeannälkä on niin suuri, että en jaksa edes pyöritellä taikinasta palleroita, vaan vetelen taikinan lusikalla suuhun. Hyvää niinkin!

Selityksen makua?

Sitten vihdoin, kun kaiken sen kotoalähtökaameuden jälkeen päästään ulos, lapsi ryntää suoraan kuralätäkköön kumottuun x-asentoon ja vetää eteisestä mukanaan ne äidin vähän paremmat kengät ruskean liejuveden pohjiin. Seuraava kohde lapsella on naapurin auto aseenaan risut. Onneksi äiti kerkiää tähän hetkeen jo pihalle huutava vauva sylissään ja saa säilytettyä naapurisovun. Sillä aikaa, kun äiti yrittää epätoivoisesti sijoittaa vauvaa rattaisiin, lapsi päättää käydä tekemässä hiekkasateen naapuruston yhteisellä hiekkolaatikolla - niin itsensä kuin muidenkin päälle tietenkin. Koska lähipuisto oli päämääränä, äidin pitää saada hyrränä sekoileva lapsi pyörän selkään ja kaikeksi vaikeudeksi vielä kypäräkin päähän. Muutamien venkslausten jälkeen lähdetään matkaan. Liikennesääntöjen kertaaminen menee kuuroille korville ja taas kerran äiti manaa omaa optimistisuuttaan paremmasta päivästä ja onnistuneesta pyöräretkestä. Lapsi muuntuu Looney Tunes -animaation nopeammaksi hahmoksi ja äidin silmissä näkyy vain musta etääntyvä piste ja iso huoli. Illaksi äiti hankkii kurkkukivun, vaikka hänen äänensä onkin jo hieman harjaantunut kovatasoiseen huutamiseen. Äidin tiukasta pakkocooperista huolimatta tienylitys lähenee yksin pyöräilevää lasta. Äiti huomaa, että joku randomkoirantaluttaja pysäyttää lapsen suojatien eteen ja sanoo jotakin hänelle. Kohta äiti saavuttaa lapsen, ja huoli, turhautuminen ja pelko purkautuvat sellaisella säksättämisellä, että lähitalojen ullataalasmaat kaivavat kiikarit ja muistiinpanot esille. Rauhoittamis- ja rauhoittumisyritysten jälkeen konkkaronkka lähtee edistämään puistomatkaa. Perillä ja elävänä, huokaa äiti. Lapsi juokseekin jo täysiä keinuvien muiden lasten alta jalkaan sidottu kypärä hiekkaan karskuen. Kohta kukaan ei enää tiedä, kenen kädessä oli minkäkin värinen hiekkakakuntekoväline, sillä lapsi käy ottamassa kaikki näkemänsä plastot toisten lasten käsistä ja heittää ne kuoppaan. Äiti sovittelee, ohjailee ja neuvoo minkä rattaiden hyssyttämiseltään kerkiää. Äidin ystävä soittaa ja ehdottaa kahvilakäyntiä. Äiti epäröi, mutta ystävä puhuu äidin ympäri. Onneksi kahvila on melko lähellä puistoa, joten matkan varrella ei tapahdu muuta kuin yhden kissan kivittämisyritys ja muutama kaupungin kukkaistutuksen tuhoaminen. Kahvilan eteen saavuttua poika syöksyy salamaakin nopeampaa sisälle eikä äiti löydä poikaa mistään, kun hän vihdoin saa taisteltua rattaat ja laukut sisälle. Kahvilan työntekijä tulee kysymään, onko pieni lippispäinen poika äidin. Poika oli juossut henkilökunnan puolelle ja liukastunut lattialle. Puhalluksien, saarnojen, laukun pohjalta löydetyn vihainen lintu -laastarin ja tuskanhien kuivausten jälkeen poika istuu kaksi minuuttia kolmekymmentäkolme sekunttia paikoillaan - niin kauan kuin kuluu banaanin ahmimiseen ja pöydän jalan samanaikaiseen potkimiseen. Koska kaikki kahvilan penkit ovat jo jotakuinkin lapsen kengänjälkiä täynnä ja muutama  vakava vähältä piti -tilanne koettu, äiti katsoo parhaimmaksi lähteä kotiin. Yhden seisaaltaan ryystetyn hörpyn hän saa kahvistaan juotua. Sehän on hyvin se! Kotimatka alkakoon. Äidin silmät ovat epätoivon kyynelissä. Päivä ei ole vielä edes puolivälissä.

Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

Antaisitko sinä naapurien, koirantaluttajan, ohikulkumatkan asujien, puiston muiden vanhempien sekä kahvilan henkilökunnan ja asiakkaiden ajatella, että sinä olet maailman huonoin kasvattaja ja äiti? Antaisitko sinä heidän kaikkien olettaa, että vähät välität, mitä lapsesi tekee tai että sinä olet äärimmäisen vapaan kasvatuksen kannattaja? Antaisitko sinä heidän olettaa, että et kunnioita muita ihmisiä lainkaan, kun annat lapsesti käyttäytyä kyseisillä tavoilla? 

Vai alkaisitko sinä pyytämään kaikilta anteeksi ja selittämään lapsen käyttäytymisen johtuvan hänen todella, todella tukalasta olosta ja sairauksien epätasapainosta? Yrittäisitkö saada ihmiset vakuuttumaan, että teet kyllä kaikkesi, jotta lapsesi käyttäytyisi paremmin?

Kuka on selityksen arvoinen? Millainen tilanne on selityksen arvoinen? Missä vaiheessa lapsen voi itse kehottaa anteeksipyynnön lisäksi kertomaan syyn käyttäytymiselleen? Milloin ei ole sopivaa lähteä ollenkaan ihmisten joukkoon? Milloin on järkeä jäädä kotiin, vaikka joutuisikin ottamaan riskin jonkinsortin hermojen menettämiselle?

Toisenlaisena päivänä lapsi auttaa äitiä vauvan pukemisessa, muistuttaa äitiä sammuttamaan valot ennen lähtöä ja kertoo itsenäisesti liikennesäännöt ennen pyörän selkään kapuamista. Lapsi pyöräilee kiltisti tien sivussa ja höpöttelee äidille matojen biologiasta ja lintujen kevämuuttojärjestyksestä. Puistossa lapsi kysyy muilta lapsilta, saako hän tulla leikkiin mukaan ja tarjoaa omia lelujaan muiden käyttöön. Kahvilassa lapsi istuu rauhassa paikoillaan ja utelee kahvittelukavereilta kuulumisia. Pienen tylsistymisen jälkeen hän alkaa piirtämään äidin laukusta kaivamaan lehtiöön. Kotimatkalla lapsi ehdottaa metsäpolulla poikkeamista ja kotiin päästyä hän haluaa alkaa äidin kanssa leipomaan muffineja.

Arvot koetuksella

The Guru ilmoitti Minimullistajan uuden antitrypsiinikokeen tulokset. Tavallaan en edes osannut odottaa tuloksilta mitään muuta kuin että ei se arvo ainakaan ole voinut nousta. Viimeksihän arvo oli 650 normaalin arvon ollessa 200 ja hälyttävän rajan 400. Nyt arvo oli 450. Okei - parempaan suuntaan arvo oli mennyt, ja "ainoa", mitä olin ruokavaliossani tehnyt allergologin määräyksestä tuon edellisen testin jälkeen, oli maitoproteiinin ja kananmunan poisjättö. Mutta edelleen Minimullistajan suolisto on jonkinlaisessa tulehdustilassa, ja sehän ei ole millään tavalla toivottavaa saati hyväksyttävää, jos asialle vaan voi jotakin tehdä. Ja minähän joudun tekemään; nyt on ruokalistani lisäkarsimisen aika. Kaupasta ei kanneta minulle muun muassa enää sellaisia juttuja, jotka on kokeiltu Minimullistajalle huonoin tuloksin, mutta joita minä olen koko ajan syönyt. Nähtäväksi jää, kuinka heikoksi lautasen sisältöni vielä muodostuu, mutta se on selvää, että imetyksellä jatketaan niin kauan kuin minä jaksan, Minimullistaja on yhteistyöhaluinen ja suinkin vain kaikinpuolin pärjätään.

Onnellinen olen siitä, että lääkkeisiin emme ole joutuneet edelleenkään Minimullistajan kohdalla turvautumaan. Mutta onhan se selvää - oireita hänellä on. Joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän. En jaksa uskoa, että normaali yhdeksänkuinen nukkuu normaalipäivänään kolmet tai kahdet puolen tunnin unet niin, että häntä on ensin nukutettu puoli tuntia kantorepussa jumppapallon päällä ja sitten hän herää karmeaan kiljuntaan ja iiiiiisooon röyhtyyn. Huonoina päivinä Minimullistaja nukkuu huutonsa uuvahtaen muutamat kymmenen minuutin pätkät päivässä, hyvinä päivinä hän saattaa nukkua kolmet tunnin-pari unet. Normaali yö on heräilyä puolentoista tunnin välein. Huono yö on heräilyä puolen tunnin välein. Hyvä yö on heräilyä kolmen tunnin välein.

Minimullistajan kakka-arvojen lisäksi ollaan mietiskelty muita arvoja liittyen Pikkusankarin oloon. Hänellä kun (käytös)oireet ovat jatkuneet lääkkeiden lisäyksistä huolimatta. Se on tullut hyvin, hyvin selväksi, että mitään lääkettä ei todellakaan syötetä turhaan. Kiitos vain rakas mieheni, kun olet unohtanut muutaman kerran lääkkeet kotiin lähtiessämme moneksi tunniksi pois ja todellinen KATASTROFI on seurannut meitä. Nyt pitääkin harkita the Gurun ehdottamia seuraavia steppejä olon parantamiseksi: haluammeko seuraavaksi lisätä Seren annostusta vai kokeilla maidon poisjättöä? Kun vaakakuppiin toiselle puolelle laitetaan lisäkortisoni ja toiselle puolelle uuden ruokavalion mahdolliset niin sopeutumisongelmat kuin hyödytkin - me valitsemme maidottoman kokeilun. Se alkoi tänään juomamaidon poisjättämisellä.

Ja sitten mielessä on vielä ne äitiyteen liittyvät arvoni, joita en ole pystynyt välillä to-del-la haastavassa arjessamme täyttämään ollenkaan.

Mitäs sitä on taas syöty?

Otsikon kysymystä joudun edelleen välillä itseltäni kysymään, kun Minimullistajalla menee huonosti. Oikean vastauksen löytämistä vaan vaikeuttaa jo muutama muukin mahdollinen tekijä kuin minun käsi, joka lappaa ruokaa suuhuni. Minimullistajan omat maistelut, niin tarkoitukselliset kuin tarkoituksettomatkin sekä se kaikille vanhemmille niin tuttu ja ihana prosessi: hampaiden teko, saattavat myös olla mahdollisia itkettäjiä.

Mutta mitäs sitä on nyt sitten viime päivinä syöty?

Aamupalaksi "jotakin edellisillan leipäkokeilua". Ja tämän määrittelyn jälkeen kukaan ei uskalla enää maistaa kokkauksiani, luulen. Mutta hyvää oli! Oikeasti.

Lounas. Parsa = suurin herkkuni tällä hetkellä.

Päivällinen. Jauhelihawokkia, vaikka pääosassa taisivatkin olla ystävän tuomat omakeräämät kuivatut sienet. Nam nam!

Iltapala. Minä en tietystä syystä syö bataattia. Mutta tänään jouduin syömään, sillä meillä ei yksinkertaisesti ollut kaapissa enää mitään muuta kuin papuja ja bataattia. Öh.

Aamupalaksi omenakeksejä maapähkinävoilla.

Lounas.

Välipalaksi mustikkapalleroisia. Minulla on ollut selvästi jotkut palleroviikot - olen tehnyt melkein päivittäin muutamat eri pallerokokeilut.

Päivällinen.

Iltapalaksi omenapalleroisia. Palleropäivä sai maukkaan lopetuksen.

Molempina päivinä näiden ruokien lisäksi nautin kaksi kuppia kahvia kookoskermalla. Urheilu on viime viikkoina jäänyt muiden juttujen jalkoihin, mutta jos olisin käynyt salilla, olisin juonut riisiproteiinishaken treenin jälkeen. Ja hei! Vinkkinä kaikille maidottomille tyypeille: olen löytänyt ehdottomasti suosikkiriisiprodeni - Sun Warriorin vaniljanmakuinen versio.  P.s. En anna absoluuttista makutakuuta enkä maksa sitä viittäkymppiä, jos ette olekaan tyytyväisiä ostokseenne. Minun mieheni kun palautti maistiaisensa suustaan roskikseen... Mutta minä olen taivaissa noiden muiden riisiproteiinikokemusten jälkeen!