Olen ällistyen seurannut viime vuosien kirjoitteluja siitä, miten ihmisiä kannustetaan olemaan itsekkäämpiä. Olen myös kohdannut kasvotusten ihmisiä, jotka ovat sanoneet haluavansa elää itsekkäämpää elämää ja nähnyt, että siitä ei ole hyvä seurannut. Ihmisiä kannustetaan siihen, että pitäisi osata sanoa ei. Että pitäisi laittaa itsensä etusijalle. Että pitäisi panostaa kaikkiin oman elämän osa-alueisiin toisten kustannuksella. Minä olen asioista niin eri mieltä.
Minun mielestä asia menee niin, että kun olet hyvä toisille, opit olemaan automaattisesti hyvä myös itsellesi. Kun puhut kauniisti toisille, saat itsellekin paremman mielen ja saat vastaanottaa myös kauniita sanoja. Kun autat toista, opit elämästä paljon, jolloin kasvat ja kehityt itsekin ihmisenä. Kun puhut toisesta hyvää selän takana, tuplaat tai triplaat oman ilosi. Kun järjestät toiselle ihanan yllätyksen, saat itsekin kutkuttavan jännityksen tunteen. Kun halaat toista, saat itsekin hyvänmielenhormoneja. Kun kiität toista, opit olemaan entistä kiitollisempi koko elämästäsi. Uskon kehotukseen hyvän kiertämään laittamisesta!
Ihminen on ihminen vain toisten kautta. Kaikki psykologian suuntauksetkin sen tunnustavat, että ihminen peilaa kaiken toisten ihmisten avulla. Mietipä tilannetta, että olisit yksin, ainoa jäljellä oleva ihminen maapallolla. Mitä haluaisit eniten tehdä? Tuskin haluaisit silloin mitään muuta niin paljon kuin olla jonkun toisen ihmisen kanssa. Haluaisit ryhmäytyä, olla läsnä jollekin, jakaa maailmaa jonkun kanssa. Niin - voisiko tämä ajatuskuvio paljastaa sen kaikista tärkeimmän? Kaikista tärkeintä on yhteys toisiin ihmisiin. Yksin et ole mitään. Sinä et olisi sinä ilman toisia ihmisiä. Joten miksi keskittyisit arjessasi vain ja etupäässä itseesi? Eihän siinä ole mitään järkeä. On hyvin todennäköistä, että jossakin vaiheessa joudut kohtaamaan karun tosiasian: että olet yksin ja että ympäriltäsi ovat kadonneet ne ihmiset, jotka luulit "olevan siinä aina". Aina ei tarvitse keskittyä omaan itseensä, omaan kehittymiseensä ja omiin etuihin - monien asioiden on mahdollista tapahtua aidon, lämpimän sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Noin niin kuin itsestään, ilman, että millään erityisellä tavalla panostat asioihin. Esimerkiksi voit huomata olevasi aika onnellinen, vaikka et olekaan aloittanut niitä tuhatta omaan napaan keskittyvää minäprojektia onnellisuutta tavoitellaksesi.
Minun elämääni on kuulunut todella karuja läheisten ihmisten poislähtöjä. Niin kuoleman kuin itsekkyydenkin vuoksi. Isäni kuoleman tarkoitusta en edelleenkään pysty tavoittamaan, mutta sen sijaan viime aikoina olemme oppineet olemaan siitä asiasta kiitollisia, että lähipiiristämme ovat poistunut eräät toiset ihmiset, vaikkakin lähtemiset ovat sattuneet aikoinaan todella, todella kovaa. Olemme ymmärtäneet, mitä kaikkea huonoa ja pahaa nämä ihmiset ympärilleen ovatkaan levittäneet ja levittävät, ja olemme kiitollisia, ettemme ole heidän myrkytyspiirissään enää. Olen siis onnistuneesti ohittanut elämänvaiheen, jossa kantaisin kaunaa heille heidän käsittämättömistä sanoista tai toiminnoista. Koska me emme kadu omassa toiminnassamme mitään näissä suhteissa, voimme myös sen takia keskittyä hyvillä mielin tähän hetkeen (ja tulevaan).
Miksi olen päässyt vihdoin eteenpäin luopumisessa? Siksi, koska elämä on heittänyt eteemme uusia upeita ihmisiä, jotka omalla toiminnallaan ovat näyttäneet, mitä toisesta välittäminen oikeasti tarkoittaa. Todennäköisesti tulen aina miettimään, millaista olisi, jos minulla olisi suhteet appivanhempiin tai heitä joskus näkisi. Todennäköisesti tulen aina miettimään, millaista elämä olisi, jos olisi muitakin kuin yksi läsnäoleva isovanhempi lapsillemme. Todennäköisesti joskus saatan miettiä, mitä välit katkaisseille kavereille kuuluu. Monet läheisimmät sanovat, että kukaan näistä lähtijöistä ei ole ollut meidän arvoinen koskaan ja että olemme joutuneet kärsimään elämän raa'assa arpapelissä kohtuuttomasti, mutta itse ajattelen nykyään pikemminkin niin, että kiitän näitä lähtijöitä kaikesta, mitä olen heiltä oppinut ja annan heidän mennä. Miksi ihmeessä olen yrittänyt pitää ihmisistä kiinni, jotka selvästikin ovat täysin erilaisia, haluavat elämältään täysin eri asioita ja joiden kanssa arvot eivät kohtaa millään tavoin? Hullua. Niin kuin aiemmin kirjoitin, en ole enää kaikkien kaveri, ja se jos mikä on alkanut tuntumaan oikealta ratkaisulta. Tottakai: koska koko ajan tunnen itsenikin paremmin ja paremmin, tiedän myös, millaisten ihmisten seuraan kuulun. Annan siis nykyään "väärien" ihmisten vapaasti mennä, jatkaa elämää, ja kiitän heitä siitä, että he opettivat minulle, millainen anoppi, äiti, isovanhempi tai ystävä en ainakaan ikinä halua olla.
Elämänkoulu on opettanut minulle paljon läheisyyssuhteista. En ehkä osaisi kuvailla itseäni itsekkääksi, mutta siinä suhteessa tulen olemaan itsekäs, että haluankin jatkossa pitää lähelläni VAIN ne ihmiset, jotka OIKEASTI välittävät. En niitä, jotka EHKÄ välittävät. Sellainen itsekkyys, jonka puolesta minä puhun, ei siis tarkoita sitä, että laittaa oman itsensä etusijalle, vaan pikemminkin päin vastoin: haluaa olla niin itsekäs, että haluaa niille omille timanteilleen parasta mahdollista, ja siksi tekee heidän eteensä melkein mitä vain. Maailma tarvitsee juuri nyt kaikkea muuta kuin itsekkyyttä. Mitä jos seuraavalla kerralla uskallatkin sanoa kyllä? Ehkä huomaat, mitä kaikkea kyllä voi sinulle antaa ein sijaan.
Mä olen nähnyt tämän "oman itsensä etusijalle" laittamis-keskustelun eritavalla. En itsekkäänä, vaan tarpeellisena, itsensä rakastamisen näkökulmasta. Lähinnä niin että kun lentokoneessakin ensin täytyy laittaa happinaamari itselle ja sitten auttaa muita. En itsekkäänä, vaan niin että jos itsestä ei ole mitään jäljellä, ei voi auttaa muitakaan. Ei-keskustelusta olen myös saanut eri vaikutelman. Kaikilla ei taida olla automaatiota se, että kun teen hyvää muille, opit olemaan hyvä myös itsellesi. Monesti jos lapsuudessa on ollut kovia traumoja ja vaikeita ihmissuhteita, ei vaan synny tuollaista automaatiota eikä silloin hyvän tekeminen muille tuo hyvää vointia automaattisesti itselle. Hyvän tekeminen muille on saattanut olla vaikka lapsen ainoa elinehto että hän saa kaipaamaansa turvaa tai ruokaa, että on olemassa. On myös olemassa vääränlaista kiltteyttä, joka ei suinkaan tuo hyvää itsetuntoa ja elinvoimaa automaattisesti.
VastaaPoistaMitä tulee ein sanomiseen, koen sen tärkeäksi, sillä sen avulla luodaan myös terveitä rajoja. Kuten teilläkin, olette sanoneet ei-joillekin ihmisille ja ihmissuhteille.
Mitä tulee kyllä-sanaan, se on yhtä tärkeä.
Yksinäisyydestä vielä, olen samaa mieltä, että ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä peileiksi. Sitä en kuitenkaan usko, että yksin et ole mitään. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka saattavat elää yksin joko vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana. En tiedä, onko maailmassa TÄYSIN yksin eläviä, ellei joku haalsirikkoinen erakko saarella..mutta yksinäisiä ihmisiä varmasti on paljonkin, joilla ei ole läheisiä ihmissuhteita joihin peilata itseään. Uskon heidän kuitenkin olevan yhtä totta, ihmisiä,kuin ne joilla on kiinteitä vuorovaikutussuhteita. Joku voi myös saada peilaisapua itselleen kirjoista, elokuvista, luonnosta, musiikista, taiteesta yms ja onneksi niin onkin! Merkitystä olemassaololleen voi saada monella tapaa!
Teksi herätti paljon ajatuksia ja näitä omia ajatuksia halusin tänne laittaa.
Kiva, että kerroit ajatuksiasi.
PoistaTämä teksti nousee siitä ajatuksesta, että minun mielestä nykyään painotetaan liikaa oman minän tärkeyttä, ei toisten ihmisten tärkeyttä. Siis: ihmiset pystyvät nykyään selittämään mitä kummallisempia käyttäytymisiä sillä, että "onhan sitä nyt itseensä panostettava", "oma hyvinvointi vaan on se kaikista tärkein asia", ja "omat asiat ovat tärkeämpiä kuin muiden asiat". Eli otetaan se kaikki kirjoitus ja vauhkoaminen oman itsen tärkeydestä liiankin vakavasti ja jopa niin, että siinä hämärtyy normaalit rajat. Siis ihan "normaaleilla" (ei-sairailla) ihmisillä.
Sitten on tietenkin asia erikseen nämä ääritapaukset: persoonallisuushäiriöt, insestin kokemat, hyljätyt lapset jne., joiden psyyke on muutenkin rakentunut eri tavalla. Minä puhun tästä "peruskansasta", joka elää minäkuplassaan vahvasti.
Tiesin, että joku ottaa lentokone-esimerkin esille, ja odotinkin pääseväni siihen vastaamaan. Luin jonkun lentäjän tekstin aikoinaan, jossa hän mainitsi, että kyllä sen happinaamarin saa usein laitettua myös itselle, kun on laittanut ensin lapsille, vaikka ohjeistus onkin aina niin tiukka. Että ei siinä niin kauaa mene. ;-) Mutta se sikseen. Ymmärrän toki, että on hyvä voida hyvin, jotta voi antaa hyvinvointia toisille. Juuri tässä se minun pointtini onkin! Ei siis tajuta, että sitä hyvinvointia voi usein löytää sieltä muiden kanssa olemisesta! Voi syödä terveellisesti niin, että laittaa YHDESSÄ ruokaa ja syö YHDESSÄ ruokaa. Voi liikkua niin, että lähtee YHDESSÄ pyöräilemään. Voi mennä metsään YHDESSÄ samoilemaan. Voi kehittää ajattelua leikkimällä YHDESSÄ aivan uusia leikkejä jne. Voi kehittää itseään menemällä YHDESSÄ kulttuuririentoihin. Ymmärsit varmaan pointin. Eli miksi ne sulkevat niin usein toisensa pois, oma hyvinvointi ja muiden hyvinvointi, minäprojekti ja muiden kanssa oleminen/toisen auttaminen?
Sitä paitsi on tehty lukuisia tutkimuksia, jotka painottavat sitä, että onnellisimpia ovat ne ihmiset, joilla on vahva sosiaalinen tuki sekä jotka tekevät hyväntekeväisyyttä. On varmasti ihmisiä, jotka eivät tarvitse kontakteja voidakseen hyvin, mutta luulen, että kyse on todella, todella marginaalisesta joukosta. (Ja siinäkin, että saa esim. kulttuurista sitä peiliä, tarvitaan toisia ihmisiä, jotka tekevät sitä kulttuuria.)
Yritän siis sanoa, että minun mielestäni YHDESSÄOLOA, AUTTAMISTA ja toisten ihmisten KANSSAOLEMISTA pitäisi hehkuttaa sen sijaan, että hehkutetaan, että pidä sinäkin itsesi etusijalla. Monien ihmisten on helppo lähteä liian syvälle itseensä! Jos tämänkaltainen maailmanmeno jatkuu, en näe mitään syytä, miksi itsekkyyttä pitäisi entisestään painottaa.
Me emme ole varsinaisesti sanoneet ei näille ihmisille, joista kirjoitin, vaan me olemme päästäneet heidät menemään, koska he itse omalla toiminnallaan ajoivat itsensä pois luotamme. Olemme toki valmiita kuuntelemaan heitä jatkossakin, vaikkakaan emme nyt haikaile heidän peräänsä, vaan pyrimme antamaan kaiken rakkautemme näille, joiden kanssa elämä tuleekin varmasti jatkumaan yhdessä.
Kuulostaa liian tutulta. Itseasiassa kuulostaa täysin minun elämältäni. Nyt kun viimeisetkin rippeet jäljellä olevista ihmis / sukulais suhteista ovat varisseet pois olemassa ovat enään kultaakin kalliimpi aviomieheni, sekä kolme aina etusijalla olevaa lastamme. Tämän talon sisällä pidämme yhtä. Muut menkööt menojaan, en jaksa enää välittää.
VastaaPoistaVoi Ämpee, sitten taidamme ymmärtää toisiamme. Vaikka tällaisien lähipiirin ratkaisujen katsomisissa on huonotkin puolensa, niin hyvää tässä on ainakin se, että itse kykenee näkemään selvästi sen kaikista tärkeimmän, perheyhteyden, eikä ainakaan vahingossakaan tule liian itsekkääksi, kun oma elämä kasvattaa aivan toiseen suuntaan.
PoistaJaksamista teidän perheelle!