Likainen totuus

Tämä on postaus, jota ehkä vähän häpeän. Tämä on totuus siitä, millä ruualla minun vauvani ovat mahassa kasvaneet. Huh ja yök. Kirjoitan tämän vertaistuellisessa merkityksessä teille, joille raskaus tarkoittaa samaa kuin minulle eli aivan järkyttävää sokerin ja hiilarin himoa. Niin, tämähän on taas yksi niistä asioista, joita on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole kokenut samaa - siis sitä, että sitä sokeria ja hiilaria ON OIKEASTI SAATAVA, tapahtui mitä tapahtui, keinolla millä hyvänsä. Kun tuntuu, että on pakotettu syömään tietynlaista ruokaa. Että keho huutaa täysiä saadakseen juuri sitä. Jos sopivaa syötävää ei ollut käsillä, oli se ostettava; ja jos rahaa ei ollut mukana, sitä oli lainattava tai puhuttava velaksi. True story.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun selasin puhelimeni kuvia ja reilun kolmen vuoden takaisia whatsupp-keskusteluja mieheni kanssa. Minä olin tuolloin töissä, ja mies Pikkusankarin kanssa kotona hoitovapaalla. Eilen juttelin kaverini kanssa raskauden aikaisesta painonnoususta, ja tuli taas muisteltua sitä, miten painoa tuli molemmissa raskauksissa minulle vain kahdeksisen kiloa, vaikka ruokavalio oli semmoinen, että sitä olisi voinut tulla vaikka kolmenkymmentä kiloa (nähtävästi voin kiittää geenejä tästä?).

Tässä se tulee... likainen totuus whatsupp-kuvien muodossa. Mitä minä söin raskaana ollessani kaikki päivät?

 

Ja nämä kuvat... Ne ovat vain pieni näyte siitä, mitä söin. Minä, joka olen aina syönyt perusterveellisesti, söin raskausaikana näin. Kyllllä.

Kun äiti töihin lähtee

Kun astun työpaikan ovesta sisään, huudahdan "Nyt äiti tuli! Missä tulohalit ja pusut ovat?". 

Kun asiakas astuu työhuoneeni ovesta sisään, silitän häntä hellästi päästä ja kysyn, haluaako hän lähteä rakentamaan lumiukkoa kanssani.

Kahvitauolla kehaisen aamukahviseuruetta - kukaan ei ole aamun ensimmäisten tuntien aikana vetänyt työkaveria vielä hiuksista eikä tönäissyt ketään portaista alas. Eilispäivän pöydälle jätetyistä suklaistakin on jäljellä vielä muutamia, hyvä!

Kun lähden tapaamaan asiakkaita, otan mukaan ainakin rusinoita ja kosteuspyyhkeitä. Tapaamisessa kaivelen laukkuani, ja vaikean tilanteen tullen isken heille käteen pikkuautoja, avainnipun ja kahisevan roskan.

Kun kipitämme ruokalaan, valitsen lautaselleni sellaista ruokaa, mille jäähtyminen ei ole katastrofi. Asetan takapuoleni tuolille mahdollisimman reunalle ja pidän jalkani jännittyineinä, jotta pääsisin singahtamaan tuolista sekunnin tuhatosassa ylös. Vahtaan herkeämättä työkavereita, ja jos heidän kyynärpäänsä lähenee maitomukia uhkaavasti, nappaan lasin salamannopeasti kauemmas.

Kun olemme lähdössä kokoukseen kaupungille, varmistan työkavereiltani, että ovathan he käyneet varmasti pissalla ja katson takkien sisälle, että onhan siellä varmasti tarpeeksi paksu pusero alla. Myös vaatteiden puhtaustason muistan tsekata.

Kokouksen alkaessa käyn hakemassa pinon talouspaperia pöydän kulmalle. Ihan vain sen takia, koska suurella todennäköisyydellä työkaverini aivastavat litran sinivihreää räkää kokouspapereiden ylle, lyövät kokouspullasta tahmeat sormensa juuri pyyhitylle pöydän pinnalle ja kaivelevat aamusmoothien jämiä omien ja toisten takahampaiden koloista.

Kun ajelemme takaisin työpaikalle, muistan kertoa työkavereilleni, miten hienosti he pidättävät pissaansa, ja että pian ollaan perillä ja että he pääsevät vessaan ihanihan kohta. Pihassa varmistan vielä, että eihän kenelläkään ole tullut pissat läpi.

Työpäivän viimeisen asiakkaan kaappaan syliini ja loruttelen "Pikkupeikko, takkutukka,
pitkähäntä, risasukka. Istuu itkee kannon päässä, pienet varpaat aivan jäässä..."

Kun minä käyn vessassa, en laita ovea lukkoon, sillä siitä syntyisi maailman suurin känkkäränkkä ja oveen paukuttaminen, jos työkaverit huomaisivat vessan ovessa punaisen lukonseudun. Parempi siis jättää vessanovi ammoselleen. Ja näkeehän pöntöltä paremmin vessakäynnin aikana tapahtuvien onnettomuuksien syytkin.

Näin todennäköisesti tapahtuu, kun kotiäiti astuu puolen vuoden päästä työpaikallensa.

Mitä me ostamme kaupasta 115 eurolla?

Teenpä tänään hieman erilaisen postauksen. Olen muutaman kerran nähnyt blogeissa kauppakassipostauksia, ja nyt räväytän minä verkkokalvoillenne häpeilemättä meidän ihan perusarkiviikko-ostokset. Eikö kaikkien mielestä olekin hauska aina välillä kurkkia toisten ostoskoreihin ja jääkaappeihin...? :-D Mitä me siis valitsemme kaupasta reilulla satasella?

Yleensä meillä on kauppalistarunko mukana kaupassa, ja sen ulkopuolelta nappaamme sitä, mitä koetaan tarpeelliseksi/unohtui kauppalistalta/haluamme. Pojat vinkuvat välillä jotakin, tällä kertaa kirsikkatomaatteja, ja niitä he myös saivat. Ja niitä pitikin sitten heti päästä maistelemaan...

Loppusumma olisi toki ollut paljonkin alempi, jos emme olisi ostaneet pääasiassa luomua. Siinä siis voisi säästää, mutta koska koemme luonnonmukaisuuden tärkeäksi arvoksi, niin maksamme siitä aina silloin, kun tuotteet eivät ole kohtuuttoman kalliita verrattuna normaaleihin tuotteisiin.

Ainoa, mikä ostoslistalla oleva ei tullut meidän perheelle, olivat lonkerot :-D Ne mies vei kaverilleen soittokämpälle. Mutta toki, niiden tilalla olisi voinut olla olutta (miehen suosikki alkoholillisista juomista) tai viiniä (yhteinen suosikkimme alkoholillisista juomista). Ja niin, ostoskorista puuttuvat esim. kananmunat, jotka ostamme aina luomupiiriltä. Erikoisempia jauhoja, pähkinöitä ja muuta sellaista tilaamme nettikaupasta. Joten vaikka tämä peruskauppakorimme onkin, niin tämä ei yksistään kerro sitä, mitä me syömme viikon aikana.

Oi aika, kohtele meitä armollisesti

Juurihan vasta istuin autossa takapenkillä matkalla mökille, sylissäni my little ponyt ja mielessä suunnitelmat siitä, kenet niistä vien ekana uimaan.

Juurihan vasta juoksin koulusta kotiin heittäen repun selästä nurkkaan, jotta pääsisin kävelyttämään koiraamme.

Juurihan vasta matkustin ensimmäisen pitkän junamatkan siskoni luo hänen opiskelukaupunkiinsa monen sadan kilometrin päähän.

Juurihan vasta sain ensikosketuksen vauvoihin sylittelemällä rakasta, vastasyntynyttä kummipoikaani.

Juurihan vasta minun ja mieheni katseet kohtasivat ensi kertaa ja rakkauden huuma täytti sieluni salamannopeasti.

Juurihan vasta vanhempani painoivat oven kiinni perässään, ja jäin ypöyksin itkemään ensimmäiseen omaan asuntooni lattialle romahtaneena.

Juurihan vasta me miehen kanssa soittelimme keskellä yötä kolmen tunnin maratoneja 400 kilometriä välillämme, ikävä rintaa raastaen.

Juurihan vasta katsoin miestäni alttarilla silmiin ja tahdoin.

Juurihan vasta ponnistin tuskan, hien ja huudon saattelemana esikoisemme maailmaan.

Juurihan vasta huokaisin helpotuksesta katsellessani maisterin papereitani.

Juurihan vasta otin vastaan ensimmäisen vakituisen työpaikkani.

Juurihan vasta silitin isoa mahaani ja puhuin kuopuksellemme lempeästi kertoen hänelle maailman menosta.

Juurihan vasta kirjoitimme nimet ensimmäisiin talokauppakirjoihin.

Juurihan vasta katsoin hiljaa sisimpäni tuskasta kukkurallaan, kun isäni arkkua laskettiin hautaan.

Juurihan vasta meillä vietettiin viisi- ja kaksivuotissynttäreitä.

Oi aika, kohtele meitä armollisesti. Me lupaamme, että me kohtelemme sinua arvostaen.

Resepti bataatin ensimaistajalle

Onko olemassa vielä ihmisiä, jotka eivät ole bataattia maistaneet? Jos on, mutta jos haluaa liittyä bataatinsyöjäklubiin, niin tästä reseptistä on erittäin helppo ja hyvä aloittaa! 

Minähän en siis henkilökohtaisesti syö enää bataattia ruokana (kiitos bataattivoittoisen imetysdieetti nro1), mutta koska meillä kolme muuta perheenjäsentä rakastaa bataattia, valmistetaan meillä sitä säännöllisesti. Yhteen aikaan uunista ei juuri muuta tullutkaan kuin bataattiranskiksia, mutta jotenkin ne sitten vaivihkaa muuttuivat vähän isommiksi paloiksi... Ehkäpä syy on se, että näissä puolikkaissa pilkkomista on vähemmän kuin ranskiksissa, mutta maku on yhtä hyvä? Tätä reseptiä varten kannattaa ostaa luomubataatteja, sillä kuorta ei poisteta.

Pese bataatit kunnolla.
Halkaise ne ja asettele pellille.
Sipaise päälle oliiviöljyä ja ripottele mausteet (toimiva setti on suola, mustapippuri, paprikajauhe ja valkosipulijauhe).
Paista puolikkaita uunissa 200 asteessa 30-40 minuuttia.

Ei enää kaikkien kaveri

Minä olen aina ollut todellinen kaikkien kaveri. Kouluissa ala-asteelta yliopistoon kaveripiirini kattoi ihmisiä laidasta laitaan ja jengistä toiseen. Tykkään ihmisistä ja tykkään tutustua uusiin ihmisiin. Mies on nämä kaikki yhteiset yli kymmenen vuotta vitsaillut minulle siitä, kun uusia kavereita tarttuu mukaan mitä erikoisemmista paikoista melko helposti (hyvin epäsuomalaisesti myös esimerkiksi bussipysäkiltä). Moni on kuvaillut minua helposti lähestyttäväksi, ja siksi ehkä olkapäätäni vasten ovat ventovieraatkin itkeneet surujaan monta kertaa. Äitini on joskus kysynyt, että tuleekohan tuo kaikkien kanssa kaveeraaminen minulle rankaksi. Ei tule, olen vastannut.

Lastensaannin myötä jotakin on muuttunut (tässäkin asiassa). Ensimmäiset viisi vuotta pyristelin sitä ajatusta vastaan, etten enää olisikaan kaikkien kaveri. Edelleenkin tutustun helposti uusiin ihmisiin ja minulle tullaan usein juttelemaan uusissa paikoissa. Nautin sosiaalisuudesta ja olen ystävällinen kaikille. Näissä tilanteissa syntyy usein uusia kaverisuhteita. Mutta se, että kaverisuhteetkin voivat loppua tai joku voi jopa haluta sellaisen minun kanssani lopettaa, on ollut minulle uusi, ällistyttävä ajatus. Siis että tehdään päätös, että ei olla enää kavereita? Ennen aivan käsittämätön ajatus, mutta nykyään voin kokea sen myös oikein vapauttavana asiana. Hetken mietinnän jälkeen tajuan, että vapauttava tunnelma tulee siitä, että eräät katkaistut suhteet eivät ole merkanneet minulle niin paljoa, että se sattuisi, kun ne menettää. Että ei tarvitse sanoa itkien jälkikäteen, että sen arvon tajuaa vasta sitten kun sen menettää. Lisäksi vapauttava tunnelma liittyy siihen, että pyrin elämään jokaisen päivän niin, että minulle ei tulisi huono omatunto mistään (tietenkään en onnistu tässä joka päivä esimerkiksi lastenkasvatukseen liittyvissä tilanteissa). Ehkäpä juuri näissä katkaistuissa suhteissa huonoa omaa tuntoa ei ole minulle tullut, sillä tiedän, että olen toiminut koko ajan omantuntoni mukaan. Ei ole jäänyt mitään jossiteltavaa oman toiminnan suhteen.

Itse en halua laittaa välejä poikki kehenkään kuin oikein painavasta syystä, mutta osaan nykyään nähdä jotakin hyvää siinä, että jotkut tekevät niin kevyemmistäkin syistä. Pelästyn tätä nykyistä omaa asennettani. Tarkoittaako tämä sitä, että minusta on alkanut tulla laatutietoinen? Kavereiden määrä kun ei todellakaan kerro mitään mistään. Olenko alkanut löytää itseni ja oman identiteettini paremmin? Niin, että en oikeasti edes ole enää kaikkien kaveri. Minusta on tullut enemmän minä, ja tämä minä vie toisia kavereita pois luotani, mutta mikä parasta: se on alkanut vetää puoleensa ihmisiä, joiden kanssa tuntuukin siltä, että juuri nämä ihmiset tässä minun elämässäni kuuluvatkin olla. Vai onko tämä muutos kokonaan uusi minä? Onko se siis sitä, että uskallan olla nyt enemmän oma itseni, vai kuoriutuuko minusta nyt kolmekymppisenä kokonaan erilainen, uusi minä? Onko tämä yleistä, että kavereita tippuu kyydistä elämän aikana? (Olen kuullut, että on normaalia, mutta tähän asti en ole suostunut sitä omalla kohdallani uskomaan.) Onko tämä kenties osa jotakin ikäkriisiä?

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen vain kehittynyt minänä, että saan ja pystyn olla aidosti oma minä. Pelottava ajatus mielessäni tällä hetkellä onkin se, että en edes halua olla enää kaikkien kaveri. Haluan tutustua uusiin, aidosti minun tyylisiin ihmisiin. Haluan tutustua muutamaan etäisempään kaveriini vielä paremmin - sellaisiin, joiden kanssa molempi osapuoli tietää, että yhteytemme on vahva, vaikka emme ole päässeet (tilanteiden ollessa epäsuotuisat) suhdetta syventämään vielä. Haluan säilyttää jo elämässäni olevat aarteet. 

Haluan siis vakauttaa elämääni juuri ne oikeat tyypit. Sellaiset tyypit, joiden kanssa saan ja voin olla aidosti oma itseni. Ja juuri heille haluan antaa kaikkeni.

Kun suklaata ei enää tarjoilla

Syyskuussa kirjoittelin perusteellisemmin Pikkusankarin olosta ja sairauksien nykytilasta. Kovin useasti en hänen asioitaan enää blogissa käsittele, mutta nyt päätin kertoa hänen kuulumisistaan, sillä olen saanut palautetta, että vertaistukea kaivataan kipeästi myös isompien refluksilasten asioiden pohtimiseen.

Pikkusankarin olotila on ollut aina melko muuttuva. Olipa sitten pitkäaikaista refluksilääkitystä tai ei, sallittujen ruokien lista mikä tahansa ja astman hoidot millä mallilla tahansa, niin aina, aina on tullut jotakin, mikä on muuttanut tilannetta radikaalisti huonompaan tai parempaan. Pitkää tasaista kautta hänelle ei ole suotu, emmekä semmoista osaa nyt edes odottaa tulevan - vaikka kovasti semmoista toivoisimmekin, erityisesti syksylle, kun Pikkusankari aloittaa eskarin.

Edelleen opimme koko ajan lisää Pikkusankarin sairaus/ominaisuusrykelmään vaikuttavista asioista, sen hoidosta ja muistakin muuttuvista tekijöistä. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet tasapainoilua lähinnä lääkkeettömien hoitojen avulla, sillä päätavoitteena meillä on ollut aina se, että tujuihin happosalpaajiin ei tarvitsisi enää palata (kaksi vuotta hän kun söi niitä putkeen tauottamisyritysten epäonnistuttua joka kerta). Myös viimeisin puoli vuotta on ollut siksakkia. Sen huomaan esimerkiksi siitä, mitä olen blogiin kirjoitellut. Lokakuussa iloitsin siitä, että molemmat pojat pystyvät syömään melkein mitä tahansa ja marraskuussa riemastuin siitä, mitä Pikkusankari sanoi minulle. Joulukuussa oltiinkin sitten taas huonommissa tunnelmissa.

Tammikuu on ollut sinällään todella outo, että silloin Pikkusankarin olo on vaihdellut eri päivien kesken paljonkin. On siis voinut olla peräkkäin tosi huono päivä ja tosi hyvä päivä. Pikkusankarin tuskaista oloa katseltuani ja hänen kanssaan näistä asioista juteltuani päätimme yhteistoimin, että mennään taas rajoitutempaan ruokavalioon päin. Pikkusankari on tammikuun aikana kasannut oma-aloitteisesti listaan ruoka-aineita, joista hänelle tulee selkeästi paha olo ja kova närästys. Listalla ovat nykyään sitrushedelmät, tuore omena, viinimarjat, hiilihappojuomat, suklaa, paprika, viinirypäleet, ruis sekä väkevät ja tuliset mausteet ja kastikkeet (pippurit, sipuli, valkosipuli, chili, sinappi, ketsuppi, hampurilaiskastike...). Hän on itse kertonut, että myös liian nälkä, liian täysi olo ja liian rasvainen annos tuovat hänelle pahan olon.

Koen nyt erityisen tärkeäksi, että juttelemme Pikkusankarin kanssa positiivisessa hengessä ruokarajoituksista ja niiden toteuttamisesta, kuitenkin niin, että emme tee niistä mitään suurta haloota. Koska kyseessä eivät ole hengenvaaralliset allergiat, on Pikkusankarin omalla kontrollilla paljon vastuuta syömisasioissa. Me emme pysty, emmekä haluakaan, kontrolloida Pikkusankarin jokaista suupalaa. Oleellista olisi nyt saada hänen sisäinen motivaationsa tarpeeksi suureksi, jotta hän itse aidosti haluaisi olla syömättä niitä ruokia, mitkä tuottavat hänelle huonoa oloa. 

Ruokavalio on nyt siis oleellinen asia refluksin hoitotasapainossa (ja mitä huonommassa jamassa refluksi on, sitä oleellisempi asia). Myös osteopatia on ollut ratkaiseva, oireettomuutta kohentava hoitomuoto refluksin, astman ja sensorisen integraation ongelmien hoidossa. Osteopatiassa Pikkusankari käy tarvittaessa (käytännössä muutaman tai muutamien kuukausien välein). Kiitos erään kaverini, uusin kokeilu on Aloe Vera -juoma (se vaikuttaisi näin viikon kokemuksella oikein hyvältä avulta refluksiin). Lisäksi mainitsen vielä vahvat maitohapot, korkean d-vitamiinitason ja laadukkaan monivitamiinin sekä laadukkaan kalaöljyn. Nämä ovat todella tärkeitä asioita niin refluksin kuin sensorisen integraation ongelmienkin avuksi (ja siis kyllä, myös tuon jälkimmäisen avuksi, uskokaan tai älkää).  Selkeissä tilapäisissä refluksikohtauksissa turvaudumme edelleen Gavisconiin tai Renniehen.

Stressi on asia, minkä olen huomannut vaikuttavan suuresti Pikkusankarin oloon. En puhu nyt pelkästään elämän isoista muutoksista, vaan ihan niistä arkipäivän pienistä stressaavista, positiivisista tai negatiivisista, hetkistä (joita välttämättäkin tulee monen monta kertaa viikkoon). Olen oppinut tuntemaan poikaani paremmin, ja voin todeta hänen olevan "stressaantuvaa, hermostoltaan herkkää" sorttia (jos nyt jotenkin hänet olisi kategorisoitava). Hän selkeästi oireilee ennen (pientäkin) jännittävää, uutta tai pelottavaa tilaisuutta kovastikin. Hän saattaa olla todella huonosti käyttäytyvä kyseisen tilaisuuden aikana ja myös sen jälkeen. Tällaisessa oireilussa on mukana refluksia, sillä refluksioireilu pahenee stressissä. Mutta viime aikoina olen tajunnut yhä syvemmin, että kyseessä juuri näissä tilanteissa on etupäässä ne aistitiedon jäsentymisen ongelmat eli SI-ongelmat (jotka lastenlääkärimme ja allergologimme on Pikkusankarilla todennut olevan jo muutama vuosi sitten). Ja silloinhan mitkään Gavisconit eivät siihen auta. 

Tällainen tarkempi erotusdiagnostiikka on äärimmäisen tärkeä arkemme kannalta. Olen huomannut, että refluksi ja aistitiedon jäsentymisen häiriö oireilevat osittain hyvinkin samalla tavalla. Mutta se, mitä Pikkusankari vastaa, kun häneltä kysytään pipistä, kertoo lähes aina aidosti sen, onko oireilussa enemmän närästystä vai SI-oireita. Hän osaa kertoa refluksipipin, mutta ei (ainakaan tällä hetkellä) sitä "sekavaa" oloa, mikä tulee siitä, kun jokin osa aistimusten käsittelyprosessista ei toimi tarkoituksenmukaisesti. 

Arki Pikkusankarin ongelmien (oikeastaan haluaisin kirjoittaa niin sanottujen ongelmien) kanssa on edelleen jatkuvaa tasapainoilua, salapoliisityötä ja uuden oppimista. Edellisten, mainitsemieni asioiden lisäksi, täytyy miettiä muitakin tekijöitä, jotka saattavat vaikuttaa Pikkusankarin oloon. Onko ilmassa siitepölyjä, eli ovatko siitepölyallergiat taas ajankohtaisia? Oireileeko (jo sairauskavalkaadissa taka-alalle astunut) astma kovilla pakkasilla kuitenkin vielä? Kuinka pahan olon pelkästään tukkoinen nenä pikkuflunssassa voi tehdä refluksikolle? Onko ruokavaliossa edelleen joitakin pahiksia? Kuinka laajasti rajoitamme siitepölykauden ristiinreagoivia ruokia siitepölyallergian takia? Minkälaiset ihmiset saavat läsnäolollaan Pikkusankarille rauhallisen olon ja minkälaiset rauhattoman olon? Ketkä tukevat huomaamattaan häntä oikeanlaisessa aistitiedon käsittelyssä? Ja niin edelleen.

Se, miksi kirjoitin nyt melko paljonkin tästä aistitiedon käsittelyn häiriöstä, johtuu siitä, että olen arjessa joutunut asiaa miettimään entistä enemmän ja Pikkusankarinkin kanssa ihmisten erilaisesta tavasta tulkita maailmaa puhumaan. SI-häiriö Pikkusankarilla näkyy arjessa, mutta emme koe sitä mitenkään ongelmallisena asiana (siis teoreettisella tasolla, käytännössä välilllä toki kyllä), vaan sellaisena (tämänhetkisenä) ominaisuutena, jonka kanssa opimme elämään ja opetamme Pikkusankaria elämään. Yritämme yhdessä oppia keinoja vaikeista tilanteista selviämiseen, ja uskon, että jossain vaiheessa emme enää edes muista koko asiaa. 

Usein ihmisen terveyden osa-alueet ovat niin toisiinsa vaikuttava kokonaisuus, että kuten Pikkusankarillakin, kaikki eri lähteistä tulevat oireet vahvistavat toisista lähteistä tulevia. Kun refluksi painaa päälle, niin Pikkusankarin aistitiedon tulkintakin vaikeutuu - ja päin vastoin, kun hänen keskushermosto joutuu vaikeaan tilanteeseen aistitiedon käsittelyn kanssa, stressitaso nousee - ja niin pahenevat myös refluksioireet.

Nyt, kun tilanteiden erotusdiagnostiikka on arjen tasolla jo aika hyvällä mallilla, taitaa seuraava suuri panostus suuntautua siihen, että pääsemme sisälle vaikeisiin tilanteisiin kunnolla: että oppisin, missä vaiheessa Pikkusankarilla on suurimmat haasteet aistitiedon käsittelyssä (ovatko ne sensorisessa rekisteröinnissä eli silloin, kun tulemme tietoiseksi aistimuksista; vai ovatko orientaatiossa eli siinä vaiheessa, kun aistimuksista karsitaan turhat pois; vai ovatko ne aistitiedon tulkinnassa eli siinä, miten päätämme, reagoidaanko tietoon vai ei; vai ovatko ne reaktiotavan valintavaiheessa eli siinä, päädytäänkö fyysiseen, emotionaaliseen vai kognitiiviseen reaktioon; vai ovat ne reaktion toteuttamisessa eli siinä, miten motorisesti, kognitiivisesti tai emotionaalisesti toimitaan.) Kunhan pääsen tälle analysoinnin tasolle käytännössä ja saan kahlattua taas muutamia kirjoja läpi, osaan varmasti taas astetta paremmin tukea Pikkusankaria näissä tilanteissa ja niihin valmistautumisessa.

Haloo? Kuka siellä?

Mitä kuuluu? Miten teillä menee? Miten talvi on mennyt? Mitä olette puuhastelleet? Eikö ole ihan minun blogini tyylinen aloitus? Heh, ei minustakaan. Se on nimittäin taas pieni blogikriiseilijä tässä moi, kun blogini nelivuotissynttärit lähestyvät. Vuoden olen nyt ollut kaksplussalainen, ja sekin herättää ajatuksia suuntaan ja toiseen...

Koska tässä viimeisen vuoden aikana olen kirjoitellut paljon muustakin kuin refluksi-allergia-asioista, haluaisinkin nyt kysellä vähän, että missä mennään teidän lukijoiden suhteen. En ole oikeastaan koskaan kysellyt teiltä mitään, sillä koen, että te kyllä kirjoitatte, jos vaan asiaa on (onko näin?). Silti tykkään jutella teidän kanssanne, oikein kovastikin. Blogiin löytäneitä on entistä useampia, joten minua mietityttääkin, miten te koette blogini. Onko mukana vielä teitä, jotka jaoitte kanssani jo Pikkusankarin vauva-ajan tuskat? Vai onko eniten mukana teitä, jotka hyppäsivät blogiini silloin, kun muutuimme kolmihenkisestä perheestä nelihenkiseksi? Vai oletteko te pääasiassa teitä, jotka olette vasta kaksplussautumisen jälkeen lueskelleet muistoja vaikeimmista ajoista ja kirjoituksia uusimmista käänteistämme? Onko blogini teidän mielestänne muuttunut Kaksplussalle siirtymisen jälkeen? Ja jos on, niin mihin suuntaan? Mitä kautta olette muuten blogini löytäneet?

Mitä te haluatte/odotatte blogiltani? Miksi luette blogiani? Olisi myös kiva tietää, onko lukijoissa pääasiassa teitä refluksi-allergiaperheitä vai muitakin? Millaisia lukijoita sieltä löytyy? Oletteko niitä, jotka seuraavat tiiviisti blogiani vai koostuvatko lukijamäärät lähinnä vain niistä, jotka hyppivät blogimaailmassa sinne tänne otsikoiden perusteella? Onko mukana myös sellaisia, jotka seuraavat instagramissa minua? Millaiset kirjoitukset teitä kiinnostavat eniten ja miksi? (Toki lukijamäärät kertovat myös näistä jutuista, mutta olisi kiva kuulla myös perusteluja.) Tykkäisittekö siitä, että kannustaisin enemmän kommentoimaan, kuten monet bloggaajat tekevät? Mikä on se fiilis, että kirjoitatte kommentin? Itse aina hämmästelen, että miten joku teksti, joka on kerännyt päivässä vaikka yli tuhat lukijaa, voi ammottaa nollaa kommenttia. Pitäisikö minun olla aktiivisempi kyselijä, vai saatteko te silti blogista jotain irti, vaikka ette kommentoikaan?

Olisi siis tosi kiva, jos jaksaisitte kertoilla vähän itsestänne ja mieltymyksistänne (kommenttiboksiin tai mailitse). Ja toki, juttuaiheita ja toiveitakin saa (kuten aina) nytkin kertoa!

Vinkkejä tuoreille vanhemmille

Jos nyt, viiden ja puolen vuoden lastenhoitokokemuksella antaisin neuvoja itselleni, tuoreelle äidille, joka raahaa hymyssä suin, mutta silmät väsymyksestä kiinni painuen vauvaansa synnäriltä kotiinsa, niin mitä ne olisivat?

Kodin ei tarvitse olla puolen millin tarkkuudella siivottu. Pikkusankarin vauvavuotena minä, minä todellakin asettelin jokaikisen tavaran paikoilleen niin, että pyörin sen ympärillä minuutin varmistaen, että paikka on varmasti oikea. Ja minä, minä todellakin pesin pyykkiä silloinkin, kun aivoni eivät osanneet edes erottaa, mikä siivouskaapin töniköistä on pesuaine. Ei olisi tarvinnut. Ei todellakaan. Minä uuvutin itseni.

Lapsen ei tarvise nukkua rattaissa, jos hän ei nuku siellä. Simple as that. Minä itkin, kävelin, nostin vauvaa, itkin, kävelin, nostin vauvaa, itkin, kävelin, nostin vauvaa. Monta tuntia putkeen, aurinkolasit silmilläni. Olisin vain voinut hyväksyä sen, että vauva ei nuku rattaissa. Helpommalla pääsen, kun pidän vauvaa rintarepussa ja sylissä kaikki uniajat.

Vauvan ei tarvitse syödä sitä yhtä ainoaa oikeaa sosetta, jos se ei maistu. Vaikka neuvolasta ohjeistettaisiin aloitussose, sen ei todellakaan tarvitse olla se. Minä syötin pojalleni väkisin perunaa, koska se oli se aloitussose terkkarimme mukaan. Poika huusi kauhusta, kun työnsin lusikkaa hänen suuhunsa, ja myöhemmin paljastui, että peruna oli yksi pahimmista allergioiden ja refluksin aiheuttajista hänellä.

Jos sinusta tuntuu, että jokin on vialla, niin suurella todennäköisyydellä jokin on vialla. Siitä huolimatta, että lähipiiristä sanottaisiin mitä vain. Äidinvaisto ei ole koskaan minulla pettänyt. Sitä vaan pitää uskaltaa kuunnella.

Vauva ei itke muuten vain. Tämä on minun mielipiteeni. Vauva itkee nälkää, janoa, läheisyyden kaipuuta, hermostusta, kipua, kylmää, kuumaa, turhautuneisuutta... Mutta koskaan vauva ei itke turhaan. Minun mielestäni itku on aina kutsu auttamaan. Silloin vauva tarvitsee vanhempaa. Tavalla tai toisella.

Älä syö mitä vain vauvavuotena. Minulta ei siis heru suostumusta einespitsa-sprite-munkki-ruokavalioon. Vaikka kuinka olisi väsynyt. Sillä, mitä syö, on niin suuri vaikutus jaksamiseen, että järkevä ruokailu on yksi niistä harvoista asioista, joista kannattaa yrittää kaikkensa pitää kiinni myös vauvavuotena. Eikä se järkevä ruokailu tarkoita kahden kuukauden reseptinmietintää ja maailman terveellisimmän vihanneksen kaivuumatkaa Tiibetin maaperän alle. (Ja tässä puhutaan nyt sekä niistä, jotka eivät joudu olemaan imetysdieetillä että niistä, jotka joutuvat.)

Syö vitamiineja. Ruuan lisäksi purkista. Oikeasti, varsinkin jos imetät, tarvitset vähintäänkin monivitamiinia ja d-vitamiinia. Oikeasti.

Kokeile elämää ilman kofeiinia. Tiedän, nyt monet naurahtavat ja pyörittelevät päätään ja vannovat, että eivät ikinäkoskaan pärjäisi vauvavuotta ilman kahvipannujen tyhjentämistä kymmentä kertaa päivässä. Minä koen, että olen saanut jaksamisestani tasaisemman ilman kofeiinia. (Juttujani kofeiinittomuudesta on muun muassa täällä ja täällä.)

Aamu voi alkaa myös ilman kofeiinitankkausta.

Älä panikoidu, vaikka oma lapsi ei olekaan samassa ryömimis- ja jokelteluaikataulussa hiekkalaatikkojengin muiden pilttien kanssa. Normaali oppimisskaala on oikeasti tosi, tosi iso. 

Oikeat ystävät jäävät viereesi. He eivät jätä. He haluavat auttaa.

Katso puolisoasi armollisesti. Ehkä hän yrittää ihan kaikkensa, vaikka siltä ei aina näyttäisikään.

Tosibloggaajan postaus: Päivä kanssamme

Johan tässä ollaan jo neljä vuotta bloggailtu, mutta päiväpostausta ei ole näkynyt, vaikka instassa päivittäin laittelenkin päiväntouhut -kuvia. Eräs ystäväni humoristisesti kuittaili minulle, että todellinen bloggaaja olen vasta sitten, kun päivä kanssamme -postaus on tehty ja hauiskuva blogiin laitettu. Tänään teen ne molemmat! :-D

En todellakaan kuljeta järkkäriä mukanani päivän menoissa, eikä se peruskotipäivänä löydy usein käteeni (vaikka se siinä lähihyllyllä kököttääkin), joten  nyt on tyytyminen tosi huonoihin, nopeisiin kännykkäräpsyihin, jotta edes jokunen kuvanpahanen tähän saataisiin. Lähtökohtaisesti olen niitä vastaan pahasia vastaan... ;-)

0600 Havahdun johonkin ääneen, enkä saa unta, joten kiepsahdan miehen kainaloon. Nukahdan uudelleen.

0630 Mies nousee aamutoimilleen.

0700 Pikkusankari herää. Mies laittaa Pikkusankarille aamupalan. 

0720 Mies lähtee töihin ja laittaa Pikkusankarille lastenohjelman päälle.

0800 Herään ihanaan pään silittelyyn ja pusuhin. Pikkusankari kertoo, että hän kyllästyi ohjelmaan ja kävi herättämässä pikkuveljen. Yhdessä he sitten tulivat aamulahjojen (kangasriepujen sisälle kieputettujen lelujen) kanssa sänkyyni. Jäämme köllöttelemään. Lauleskelemme, pusuttelemme ja leikimme.

0900 Minimullistaja ja minä olemme syöneet aamupalan ja keittiö on siivottu. Leikimme piilosta ja jotain leikkiä, jonka nimi oli "Mörökölli ei pääse rappusilta alas" -leikkiä (tämän jujua en ihan tajunnut, eikä meillä ole rappusia..., mutta mukana oltiin!). Kun pojat leikkivät hetken kaksin eläintarhaa, ähkin vieressä foamrollerilla.

1030 Mies tulee käymään kotona. Raihdin ja pesen pyykkiä.

1100 Mies puhuu paria tärkeää työpuhelua, ja minä yritän parhaani mukaan hiljentää Minimullistajaa, joka karjuu kakkakakkakakka olohuoneessa. 

1130 Syömme lounaan.

1200 Mies lähtee töihin. Pojat heiluttavat ikkunasta. Me jäämme riehumaan poikien kanssa kotiin. Teemme joitain sirkusliikkeitä ja Pikkusankari kertoilee tarinaa mielikuvitusketusta, joka asuu meidän sohvan alla. Pojat rakentavat meren tyynyistä ja peitoista sohvan viereen, ja hyppelevät kasaan pitäen nenästä kiinni. Varoittelen kivistä ja kyselen uimataidoista.

1300 Äitini tulee kylään.

1400 Juomme kahvit ja teet ja syömme välipalaa. Pojat pyytävät Mummoa lukemaan kirjan. Minä siivoan (taas!), ja äitini viihdyttää Pikkusankaria. Minimullistaja kipuaa tuon tuosta syliini. Pikkusankarilla on refluksioireita, ja annan hänelle Gavisconia. Saan lähetettyä muutaman tärkeän sähköpostin.

1500 Mummo lähtee kotiinsa, ja vie samalla Pikkusankarin muskariin. Me leikimme Minimullistajan kanssa pikkuautokisailua hetken. Sitten puemme (pakotamme) ulkovaatteet päälle ja lähdemme pihalle.

1630 Haemme Pikkusankarin muskarista ja menemme laskemaan mäkeä.

1700 Koska Pikkusankarin olo on jo parempi, päätämme lähteä salille. Vien pojat lapsiparkkiin ja kiiruhdan tekemään treeniä. 

1815 Lapsiparkin ikkunasta näen, että meno on aikamoista, joten jätän suihkun väliin ja haen lapset. 

1910 Kolme vessareissua, neljä karkaamista, kaksi pikkuhaaveria ja yksi tärkeän lapun katoamista (ja onneksi myös löytymistä) koettuamme olemme autolla. Mutta avain oli jäänyt johonkin. Avaimet löytyivät siitä kohdalta, jossa lähdin Minimullistajan perään, kun hän oli livahtamassa juuri alkaneeseen bodycombatiin mukaan... Minimullistaja talsii pihalle ilman pipoa, sillä en vaan jaksa taistella siitä yli kymmentä minuuttia.

1920 Olemme kotona, juuri ennen kuin mieskin saapui kotiin. Minä käyn suihkussa ja syömme iltaruuan kovien kiukkujen säestämänä.

2000 Mies pesee lasten kanssa hampaat. Minä lauleskelen lasten kanssa iltalauluja. Mies jää nukuttamaan pojat.

2045 Pojat nukkuvat. Me mietimme (taas kerran) kuumeisesti taloasiaa ja pidämme hot onlinea whatsupissa siskoni ja hänen miehensä kanssa talojutuista. Lämmitämme takkaa ja mies kokoaa uuden stigan (pitäähän molemmilla pojilla olla omat rattikelkat, enää ei yhdellä pärjää). Viestittelen ystävieni kanssa. Mietimme miehen kanssa seuraavien päivien aikatauluja ja juttelemme päivän kuulumisia. Syömme iltapalaa. Juomme yhdessä iltateet ja vaihdamme ehkä muutamat pusutkin.

2245 Mies menee nukkumaan. Minä jään kirjoittamaan tätä ja haen päälleni vielä muutaman kaulaliinankin, sillä ulkona lämpötila vain laskee...

2315 Suljen takan luukut ja menen nukkumaan.

Ne päivät vähenevät...

...jolloin saan kaapata pojat suureen halaukseen kesken lounaanteon.

...jolloin voimme täysin suunnittelematta lähteä Mummolaan iltapäiväteelle tai kaverin luo leikkitreffeille.

...jolloin kuulen jokaisen uuden sanan kuopuksen sanavarastossa.

...jolloin voin käpertyä poikieni kanssa päiväsaduille moneksi tunniksi vilttien alle.

...jolloin voin kysyä lapsiltani, että ”mitä haluatte tänään tehdä” ja toteuttaa sen.

...jolloin leikkejä ei tarvitse useinkaan keskeyttää pakollisten menojen takia.

...jolloin saan olla se päivän ykkössyli, kun tapahtuu haaveri tai kolhu.

...jolloin saan pelastettua naapurin lasten vanhemmat kiireiltään ottamalla heidän lapset koko päiväksi kylään.

...jolloin ajantajun saa menettää kokonaan.

...jolloin saan tehdä eniten rakastamaani työtä kokopäiväisesti.

Ne päivät vähenevät. Ja niitä päiviä on enää reilut 200 kappaletta. Apua.