Mitä tänään syötäisiin?

Jospa vaikka jotakin näistä:

määrättömästi sopivat:

-kana/kalkkuna

-bataatti

-kesäkurpitsa

-lanttu

-munakoiso

-sienet

-kurkku

-salaatti

-päärynä (pakastimen kautta)

-laktoositon maito

-laktoositon raejuusto

-laktoositon rahka

-laktoositon kermaviili

-amarantti

-kinoa

pienissä määrin sopivat:

-possu (2-3 krt/vko)

-riista (2-3krt/vko)

-kaikki kalalajit (vuorotellen lajeja vaihdellen)

-tofu (50g/1krt/vko)
-linssit (kourallinen/vko)

-pavut (kourallinen/vko)
-kaikki muut marjat paitsi mansikka (päivittäin lajeja vaihdellen)

-mandariini (1/pv)

-vesimeloni (1/4/vko)

-banaani (1/pv)

-rusinat (kourallinen/pv)

-avocado (puolikas/pv)

-pinaatti (200g/vko)

-tattari (4krt/vko)

-riisi (1-2krt/vko)

-maissi (1-2krt/vko)

-laktoositon vaniljajäätelö (2-4dl/vko)

-laktoositon turkkilainen (1dl/pv)

-laktoositon kerma (2krt/vko ruuanlaitossa)

-laktoositon voi (minimaalinen määrä 1krt/vko)

-maustamattomat juustot (5 siivua/pv)

-sokeri, suola, tilli, basilika, pippuri, vanilja, psyllium

Mutta jospa ei sitten kuitenkaan. Ennen kuin Pikkusankarin ruokavaliosta ja hyvinvoinnista kiinnostuneet ihmiset kerkiävät lähteä vetämään lippua salkoon ruokalajien paljouden kunniaksi, on minun ikävä velvollisuuteni tarkentaa muutamaa asiaa.

Määrättömästi sopivat eivät ehkä kaikki ole määrättömästi sopivia. Pienessä määrin sopivista moni on varmaan aika pahis, moni ei sovi tuollaisella annoksella noinkaan montaa kertaa viikossa. Allergologille listaa kyhätessäni yritin pitää mielessä ajatuksen "kunnes toisin todistetaan", jotta lista ei liian pessimistiseltä näyttäisi.

Nykyään Pikkusankari on niin jämähtänyt kana-bataatti-soseensa tuttuuteen ja turvallisuuteen, että on silkkaa tappelua saada hänet maistamaan mitään uutta ei-makeaa, mikä ehkä määrättömästikin hänelle sopisi. Kesäkurpitsa, lanttu, munakoiso, sienet, kermaviili, kurkku ja salaatti roikkuvat määrättömien listalla, koska niiden maistelusta joskus aikoinaan ei tullut mitään oireita. Joidenkin kohdalla määrät taisivat olla minimaalisia. Mutta kuitenkin. Kunnes toisin todistetaan.

Pienessä määrin sopivista samaan aikaan ruokavaliossa ei voi olla kuin yksi viiva kolme ruokaa kerrallaan, muuten tullee katastrofi. Ja esimerkiksi riista ja pinaatti ovat Pikkusankarin en ehdottomasti laita suuhuni, vaan heitän suoraan lattialle- kategoriassa tällä(kin) hetkellä.

Sen lisäksi, että jotain varmasti unohtui jostakin kohdasta, lista elää joka päivä. Juuri eilen pudotimme tuoreen päärynän kokonaan pois menusta, sillä sitä oli syötetty muutamia (kauhu)päiviä, ehkä viikkojakin. Sitten tuli pidempi päärynätauko, ja eilen illalla tajusimme onnenkyynel silmässä, että Pikkusankari oli loikoillut sekä kahden tunnin päikkärit sohvalla (!) että viihtynyt pingviinikirjansa kanssa epäilyttävän monta kertaa päivässä omassa rauhassaan (arviolta tämmöinen päivä oli viimeksi noin kuukausi sitten). Illalla sitten tykitettiin koko lähipiiriä Pikkusankarin lallatuksilla, virneillä ja keimailuilla mummojen ja kummien whatsuppit täyteen ja julistettiin lapsen normaalia päivää (=vanhempien luksuspäivää) facebookissa monin huutomerkein statuksissa. Nukuttaminenkin oli kivaa puuhaa. Pikkusankarin suusta kuului monesti ihana: "hyvä olo". Yhden oikein hyvän päivän jälkeen olikin taas kiusaus antaa jotakin vähän kysymysmerkkiä Pikkusankarille, koska vaikutus näkyisi nyt niin selkeästi loistavan päivän jälkeen. Tämä aamu alkoi sitten kinoapuuroon isketyllä omenahillolla. Aamupäivällä kaupassa Pikkusankarin kädet takoivat tuskaisesti rintaa ja Prisman käytävät kaikuivat pipiaarioita. Että sai sitten pienessä määrin sopiva omenahillo laputtaa kaverinsa tuoreen omenan alakategoriaan tosipahis-listalle.

Tosipahikset ovatkin sitten to-del-la selkeitä tapauksia, joita en maksustakaan haluaisi Pikkusankarille antaa.

tosipahikset:

-mansikka

-omena

-pähkinä

-manteli

-normaalit maitotuotteet

-kukkakaali

-porkkana

-peruna

-vehnä

-kananmuna

Kaikki muu ruoka, mikä jää listojen ulkopuolelle, on joko monta kuukautta sitten testattu ja epäsopivaksi tai epävarmaksi todettu, mutta jota on tarkoitus uudelleenkokeilla kunhan tässä tilanne tasoittuu hieman pidemmäksi aikaa (you wish), tai sitten semmoisia, mitä ei ole koskaan kokeiltu edes pienissä määrin.

Yksinkertaistaen: Pikkusankari syö luonaaksi ja päivälliseksi kana-bataatti-sosetta. Aamu/välipaloiksi kinoapuuroa/amaranttipuuroa/rahkaa/raejuustoa hieman eri marjoilla/hedelmillä höystettynä. Ruokajuomana on maito.
Siis aivan kuten muutkin yhdeksänkuiset kaksi- ja puolivuotiaat.

Toimintasuunnitelma

Tänään oli taas se kerran kolmessa kuussa eteen tuleva päivä, kun Pikkusankari huudahtaa "minun lääkäripäivä!" ja meidän perhe menee epämääräisenä huolimöykkynä the Gurun vastaanotolle. Pikkusankarin kontrolliaikaan on ladattu aina suunnattomasti odotuksia– ja aina olemme lähteneet liikuttuneina, huojentuneina ja loogisemmin ajatuksin ajamaan kotia kohti. Niin kuin tänäänkin.

The Guru osaa kohdella lasta ja vanhempia arvostelematta. Hän kuuntelee aidosti. Hänellä on sellaista tilannetajua ja ihmistuntemusta, jota en ole koskaan muulla lääkärillä kohdannut. Niin, ja onhan hänellä hallussaan maailman paras tietämys refluksi-allergia-asioissakin.

Ällössä refluksi-allergia-liemessä uitettu arkemme sai taas jonkinlaisen selvyyden seuraaviksi kuukausiksi. The Guru lausui: ”Katsokaas, vaikka tilanteenne on varsin mutkikas ja monivyyhtinen, se koostuu kolmesta seikasta, joihin nyt alamme vuorotellen kiinnittämään huomiota. Ensimmäinen asia on astmaoireet. Pikkusankarin käytös vaikuttaa astmaraivolta, jonka refluksi on saattanut saada aikaiseksi ärsyttäessään keuhkoputkia. Avaavasta Ventolinestakin on ollut hyvä vaste. Kuten ehkä teillä, joillakuilla Singulair ei vain yksinkertaisesti hoitavana riitä, joten otamme kokeiluun Seretiden. Toinen asia on allergiat. Jos nyt kokeiltava hoitava astmalääke ei auta, vedämme Pikkusankarin kahden viikon turvaruokavaliolle, ja lisäämme loput ruuat yksitellen takaisin tauon jälkeen pahiksia metsästäen. Kolmas asia on refluksi. Jos Seretide ei helpota oireita, eikä ruokavalion tarkistaminen auta, tsekkaamme refluksilääkkeet."

Kiitos, the Guru.

P.S.-kamaa edelliseen

Nukuttamishulinapostauksesta jäi uupumaan tarkennukset, P.S:sät ja huomautukset. Ne tulevat tässä.

Koska rattaissa nukkuminen kuuluu pian jollekin muulle meidän perheessä, ei Pikkusankaria ole enää isketty kolmeen kuukauteen rattaisiin koisimaan (mikä olisi kuitenkin se helpoin tie, kun vertaa sisänukuttamista ja ulkonukuttamista = kävellä kymmenen minuuttia viiva puoli tuntia JUURI oikeaan aikaan ja saada Pikkusankari EHKÄ nukkumaan – eli paaaaljon iisimpää kuin viime postauksessa kuvailtu sisänukuttaminen). Joten päikkärinukuttamiset ovat tismalleen samaa kaavaa kuin yöunille nukuttamiset. Jee. Lisätsemit täältä vaan sulle, kultsuni kotona, näin kirjoitetunkin sanan kautta.

Jos lähtee ajamaan autolla silloin, kun Pikkusankari on yliväsynyt (eli yleensä klo 14 jälkeen), hän melko varmasti nukahtaa autoon. Myönnän, joskus riivatuimpina päivinä on jouduttu keksimään joku syy, miksi pitää lähteä autoilemaan. (Ja autoon nukahtaminen ei todellakaan ollut ennen itsestään selvyys, vaikka kuinka uupunut lapsi olisi istuimessaan töröttänyt.)

Nukuttamisneroille tiedoksi: Olemme kokeilleet olla nukuttamatta päikkäreille. Useimmiten tiedossa on miellyttävästi kuvattuna kaoottinen ilta. Olemme kokeilleet kaikkia erilaisia pehmeitä, mutta määrätietoisia nukuttamistyylejä. Ei vaikutusta.

Oli se sitten yksillä pakkopäikkäreillä höystettynä tai ei, Pikkusankarin unimäärä vuorokaudessa on noin 9 tuntia. Minun tällä hetkellä 11 tuntia. Ruikuttamatta voinen todeta, että tässä välissä olisi paikallaan kertoa parisuhteemme haasteista viimeisen kolmen kuukauden aikana, ja siitä, miten kovin kiitollisia olemme silloin, jos joku nykyisestä ihanasta, mutta epäilyttävälläkin tavalla karsiutuneesta sosiaalisesta tukiverkostostamme haluaa Pikkusankaria välillä viihdyttää. Mutta enpä mene nyt yksityiskohtiin parisuhdejutun kohdalla, enkä rumuuksiin tukiverkostojutun kohdalla.

Olemme joskus (sairauden parempina aikoina) saaneet kokea lapsen ainakin melkein normaalin nukuttamisen muutamia kertoja. Se on luksusta se, niin lapselle kuin vanhemmillekin. Parin illan kokemuksella siis tiedän, mistä jäämme paitsi. ”Onneksi” yökylässä ollessaan Pikkusankari on ollut helpompi nukuttaa kuin keskimäärin kotona, muuten ei enää tulisikaan Mummolasta tai Kummilasta edes sitä muutaman kerran vuodessa nykyään tulevaa yökutsua. Lainausmerkit siksi, että en ole vielä aivan varma, onko se hyvä vai huono juttu lapsen itsensä kannalta, että hän ei uskalla/halua valittaa pipiänsä vieraille, eikä näytä sitä yhtä voimakkaasti käyttäytymisellään edes sille läheisimmälle ei-meillä-asuvalle-tyypille. Lähes aina kun koko perhe on kylässä, Pikkusankari uskaltaa kertoa pipinsä vieraiden kuullen meille. Mutta yhdeksänkymmentäviisiprosenttisesti niissä tapauksissa, kun kuulemma kaikki on mennyt ihan hyvin vierailulla tai yökylässä (jossa me vanhemmat emme ole mukana), niin kylästä hakureissulta poistuessamme, autossa istuimeen Pikkusankaria laittaessa kuuluu ”pipi siellä”, ja käden hakkaavat epätoivoisesti rintakehää ja päätä. Sehän on selvää, että hyvin oireisena aikana Pikkusankaria emme hoitopaikkaan päästä. Mutta kun nykyelämä on joka päivä vähän vähemmän tai enemmän oireista, en ole osannut ottaa vankkaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, onko lapsen parempi olla pipiaikana vain vanhempiensa kanssa, jolloin se rakkain tuki, lohdutus ja turva ovat lähellä, vai olisiko sittenkin lapselle parempi, jos hän pääsee potkimaan Mummolan pallolla ja piirtämään Kummilan tusseilla ihan muiden kuin meidän kanssa, kun tuntuu, että meidän poissa ollessa pipikin peittyy uusien virikkeiden alle, vaikka se ei sieltä katoaisi.

Pikkusankari ei ole enää niin herkkä heräilemään ääniin kuin pitkään oli, ihanaa! Hän pitää silmät kiinni, vaikka vieressä puhuisi, siis niin to-del-la outoa! Aluksihan (ensimmäiset kuukaudet) emme varoneet äänenkäyttöämme ollenkaan, ja Pikkusankari nukkui onnistuneesti sinisen pikkuMielen puhaltaessa vieressä. Sitten oireiden pahennettua alkoi ääniin heräily olla jotain aivan karseata: jo haarukan laatikosta otto, kamman lattialle putoaminen tai vichy-pullon avaaminen sai pienen heräämään. Arvostelua tuli asiantuntijoilta ja ”asiantuntijoilta” vaikka millä mitalla: ei kannata opettaa lasta nukkumaan hiljaisuudessa, me vanhemmat teemme itsellemme vain vaikeaa tulevaisuutta, kun sormi suulla hipsimme ja sitä rataa. Mitäs itse tekisit, jos olisit kaksi tuntia heijannut yli kymmenen kiloista vauvaa (tai TAAPEROA) uneen sylissä (kyllä, Pikkusankari ei nukahtanut yöunilleen ennen 1,5-vuoden ikää muuten kuin sylissä pomputtaen, tai tissille…), ja vihdoin saat hänet nukkumaan. Sen lisäksi olet kokemuksesta oppinut, että hän VARMASTI herää mihin tahansa ääneen. Jos olet hullu, haluat ehkä ottaa nukuttamismaratonin uudestaan. Mutta me emme olleet, vaan meitä kiinnosti enemmän ruoka, suihku, uutiset ja nukkuminen. Noin niin kuin esimerkiksi.

Hyvää yötä?

Kirkkaan keltainen Toy Story- hammasharja puhdistaa lapsen hampaat säihkyvän valkoisiksi. Pestyään hampaansa lapsi juoksahtelee iloisesti juuri pestyssä ja silitetyssä lastenhuoneen sisutukseen sopivassa pyjamassaan iloisesti omaan (uniergonomisesti ajatellen överipehmeään sänkyynsä niskat jumiuttavien liiallisten tyynyvuorten keskelle). Hän sulkee silmänsä ja lepuuttaa käsiään rauhassa rintansa päällä. Sitten äidin tai isän kanssa sanotaan i love yout, vanhempi suukottaa lastaan hellästi otsalle, ja sulkee kauniin pöytävalaisimen himmeän valon. Ovi jätetään huomaavaisesti raolleen, ja lapsi nukahtaa leppoisasti nähden kivoja pastellinvärisiä uniaan.

Ei, ei, ei… Ei mene meillä tämä niin kuin leffoissa.

Lapsen käytös muistuttaa hurrikaanin, gansterin, rosvon ja koulukiusaajan yhdistelmää. Tämähän ei ole mitenkään poikkeavaa käytöstä päivälläkään, mutta lisäinformaationa lähestyvästä nukuttamisajasta tulee kellonajan lisäksi silmien hierominen, ja jossain vaiheessa myös lapsen oma kommentti: ”uniaika”. Vanhempien on siis aika kaivaa esille kaikki keinot, tahdonvoima ja sisu taas tähänkin nukahtamistaisteluun. Ensin vaihdetaan yöhaalarit (kyllä, haalarit ne olla pitää, muuten märkä sänky on sataprosenttisen varmasti lapsen alla yöllä). Yövaatteiden vaihtaminen kuluu tapellessa ”ite!! iti auttaa!! ite!! äiti auttaa!! ite!!”. Itse ei onnistu, apua halutaan, apua ei haluta, itse halutaan, itse ei kuitenkaan onnistu. Ratkaisuna siis taas pakkopukeminen. Sitten hammaspesulle, jonka aikana ihmeellisesti myös vessapaperirulla sotketaan lattialle, äidin luksuskäsivoide (niin, lahjaksi saama tietenkin) pursotetaan lavuaariin ja hammasharja käy niin laattalattialla kuin vessanpytyssäkin, tahnalla melkein pestään peiliäkin. Iltasatuja yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. ”Tämä on sitten viimeinen satu, ja sovitaan, että sitten sammutetaan valot”. Valot sammutetaan ison nähinän kera. ”Kerro roska-autotarina”. ”Kerro ambulanssitarina”. ”Kerro loka-autotarina”. ”Tämä on sitten viimeinen tarina, sitten ruvetaan nukkumaan”. Lapsi itkee hysteerisesti, kun sadut ja tarinat loppuvat, ja kiukuissaan huutaa vanhemman pois huoneesta. Pian lapsi tepastelee ovelle, ja pyytää viereensä jompaakumpaa vanhempaa. Yksin ei uni tule. Sitten vaihdetaan peittoja, tyynyjä ja puolia sängyssä. Lapsi alkaa karjumaan "iltapala-aika!!". Ruokaa ei kuitenkaan enää anneta. Lapsella on jano. Vettä hän saa. Lapsi haluaisi mennä vielä peittelemään autot yöunille, ja vanhemmat joustavat vain niin, että lapselle haetaan yksi auto sänkyyn, jonka voi peitellä. Pyöriminen, ähinä ja valittaminen jatkuvat. Lapsen kurkusta kuuluu selkeitä nousuääniä ja nieleskelyä. Lapsi pyytää lisää lääkettä. Gaviscon. Sitten tarvitaan reppunalle. Sitä etsitään kymmenen minuuttia, ja kiikutetaan lapsen kainaloon. Sitten tarvitaan herra hakkarainen. Sitä ei enää lähdetä etsimään. Tulee lohduton parkuminen. Lohdutellaan. Hivellään. Sivellään. Kysytään, mitä voisi tehdä, jotta lapsella olisi parempi olo. ”Haluatko syliin?”. Lapsi kömpii vanhemman syliin, ja pipin vaikerruksen jälkeen torkahtaa pystyasentoon, sängyssä istuvan vanhemman syliin. Lapsi kiepsahtaa sänkyyn nukkumaan. Ja vanhempi kyynel silmässä huoahtaa. Tunnin päästä lapsi herää itkuun, ja valittaa kurkun ja pään kipua. Sitten särkylääkettä. Uusi nukuttamisrumba. Vihdoin lapsi nukahtaa yöunilleen.

Blogin nimi ei ole oikeutettu enää, jos miettii, mistä lähdettiin liikkeelle. Meillä ei enää heräillä kuin kerran viiva kolme yössä. Ei enää kahtakymmentä viiva neljääkymmentä kertaa, niin kuin ensimmäisen puolentoista vuoden aikana. Nyt meillä nukutetaan. Aiemmin ongelmina olivat sekä nukkuminen että nukahtaminen, nykyään Thank God, vain nukahtaminen. Bloginimivaihdosta en silti tule tekemään, sillä niin voimakkaasti meidän perheen kokemusmuistiytimeen on tatuoitu tuo kidutus kymmenen minuutin välein heräämisestä niin yö- kuin päiväunillakin. Ja mistäs sitä tietää, onko blogin nimi ennustuksellinen vai ei. Tämän blogin tähteys kun vaan ei ole mitenkään haluttava juttu, niin toivon, että uutta tähteä tähän blogiin ei tule, ja saan perustaa puolen vuoden päästä blogin nimeltä Hei meillä nukutaan.

Herra ja Rouva Etsivän epätoivon huokaus

Täällä Herra ja Rouva Etsivä kirjoittavat urheasti ruoka/oire/lääkepäiväkirjaa, yrittävät joka ilta löytää edes jonkin syy-seuraussuhteen päivän aikana tapahtuneille asioille ja venyttävät henkistä sietokykyään repeämispisteen lähettyville yrittäessään hillitä oireista ilkivaltakäyttäytyjää.

Alkaa jo iltaisten ideariihien materiaali loppua tältä Etsivätoimistolta. Pikkusankari oireilee joka päivä, skaalan ylettyessä pienestä pipin vinkumisesta ja rauhallisista ”mä haluun kaviskonia”-lauseista kurkun rajuun repimiseen, pään hakkaamiseen, lattialle sylkemiseen ja pissaamiseen ja muuhunkin täysin holtittomaan häiriökäyttäytymiseen. Pikkusankarin ruokavalio on kiristetty tuskallisen pieneksi. Taas yhden uuden lääkkeen Singulairin, kokeilu on aloitettu. Nukahtamisessa puhaltavat myös vaihteeksi synkemmät unituulet. Laskenta Tuomelan kontrolliaikaan on aloitettu.

Raskauspäiväkirjoja 2

Omatekemät kukkakaali-juustokeitto jälkkärinä raparperi-karviaispiiras.

Ystäväperheen luona kylässä käynti.

Vapaaehtoinen osallistuminen kaupoille mukaan lähtöön.

Ruokailuvälien piteneminen tunnista puoleentoista.

Töissä taukojen käyttäminen hieman muuhunkin kuin nukkumisesta haaveiluun.

Tanssihullutteluviisiminuuttinen Pikkusankarin kanssa.

Sen tajuaminen, että rauhalliset kävelylenkit eivät enää ehkä kohta ole haaveita vain.

Ääni, joka ei körise jatkuvan oksentamisen tuottamasta kurkkuärsytyksestä.

Ja kaikki tämä edistys viikon sisällä! Ihan(ia) uusia juttuja! Jääkö järkyttävä alkukidutus todellakin vain kuuteenkymmeneen päivään tässä raskaudessa?

Raskauspäiväkirjoja 1

Pyörtyminen, 10 sekunnin hengityskatkos ja ambulanssimiehet.

Hengenahdistuksia.

Nukkumaanmenoaika ennen puoli ysin uutisia.

Näkyvä raskausröllykkä viikolla 6.

Naapuriautoilijan sekä kahvihetkeään viettävän kollegan ilostuttaminen oksennuksellani.

Ihmisten pelottelu kalpeudellani.

”Äiti, huono olo?” kysymysten kuuleminen päivittäin Pikkusankarin suusta.

Työpaikalle RAAHAUTUMINEN.

Närästyslääkekilpavarustelu Pikkusankarin kanssa.

Mieheni sympatiapahaolo.

Äitini ”Oletko hengissä?”-puhelut.

Minkä tahansa arkisen puuhan tekemisen yrittämisen keskellä mieheni hienovaraiset ehdotukset: ”Kannattaisiko sinun kuitenkin levätä…?”

Itsensäkiduttaminen entiseen elämääni kuuluvaa treenimusaa kuunnellen ja katoavia lihaksia itkien.

Huono oma tunto espanjalaisten kirsikkatomaattien älyttömästä hamstrauksesta.

Hullujahan me ollaan, mutta myös onnellisia.

Hyvä ruoka, huonompi mieli

Hän levitti glögin mantelilastut pöytä-lattia-osastolle, ja valitettavasti hänen kätensä oli nopeampi kuin äidin. Hän kaapaisi tiskialtaasta piparitaikinapurkin, josta kerkisi rapsuttaa kuivaneen taikinaklöntin suuhunsa, ennen kuin äiti ulvoen riisti purkin itselleen. Hänen kätensä kävi myös kinkun kuorrutuksessa sekä sienisalaatissa. Hän nuoli lukemattomia roskiksesta dyykkaamiaan suklaakarkkipapereita.

Vaikkakin tänä vuonna sain syödä juuri sitä, mitä mieleni teki (toisin kuin viime joulun kahdeksan ruokalajin kana-bataatti-imetysmenullani), ei ruokaonneni ollut täydellinen. Tulee sanoinkuvaamattoman paha mieli, kun ruokapöydässä Pikkusankari pyytää haistamaan minun lautasen herkkuja ja kaiken muun ajan saavat vanhemmat sekä kaikki muutkin paikalla olevat jouluRAUHAN juhlijat olla lähtölaskennassa valmiina syöksymään pienen uteliaan pojan luvattomia joulumaistiaisretkiä kieltämään.

Pikkusankarin kyseiset retket ovat nyt takana, oireet vielä vissiin pitkään edessä.

Muutosta

Kiitos tattarin poisjätön, Pikkusankarin muutos on ollut valtava! Taas kerran todistimme suuren ihmeen, kun viime viikonloppuna arvailujen, pähkäilyjen ja ruoka-lääke-oirepäiväkirjan syynäämisen jälkeen päätimme poistaa tattarin Pikkusankarin ruokavaliosta kokonaan. Samalla saatiin sanoa moikat ilkivallalle, häiriökäyttäytymiselle ja suurimmalle osalle pipi-sanoista.

Toinenkin muutos tapahtuu näinä päivinä. Sairaalatöissäni tuttuakin tutumpi tavoitefraasi ”jouluksi kotiin” käy toteen meillä versiona ”jouluksi uuteen kotiin”. Tämä viikko oli taas yksi jännä kokemus pienelle pojalle, kun hän sai joka päivä töröttää melkein litistyneenä auton takapenkillä banaanilaatikoiden keskellä hihittäen. Joululahjaksi Pikkusankari saakin sitten muun muassa uudet huoneen seinät, joihin on sitten kiva salaa töhrystää taidetta.

Mahdollisimman refluksitonta joulua kaikille!

Lääkekaapin bileet

Tänään esittelyssä Pikkusankarin normaali lääkearsenaali:

Aamu alkaa sängyssä pipin valittamisella. Silloin syöksytään Losec-purkille, ja Pikkusankari nappaa veden kanssa yhden tabletin (10mg). Samalla otetaan astmalääke Ventoline (2 suihkausta). Aamupalan yhteydessä napataan apteekin erityismonivitamiinivalmiste sekä maitohapot ja d:t. Aamupäivällä otetaan allergialääke Aerius (2,5ml) sekä taas suihkitaan Ventoa (2 suihkausta). Iltapäivällä päikkäreille YRITTÄMISESTÄ ei tule mitään ilman Gavisconia (2,5ml). Illan suussa juostaan uudelleen Losec-pillereiden äärelle (10mg). Ventoa kulutetaan vielä kaksi suihkausta. Kun yöunille yritetään rauhoittua, on ennätys, jos menee 5 minuuttia ennen kuin Pikkusankari pyytää Gavisconia (2,5ml). Seuraa nukahtaminen, ja ehkä uudelleen heräilyä, tuskailua ja pipin valittamista. Sitten saatetaankin kaivaa kaapista kipulääke Panadol (215mg), ja kaataa annos Pikkusankarin kurkusta alas.

Nämä lääkekaapin bileet on sponssannut äiti, joka yrittää kaikkensa syöttää lapselleen mahdollisimman vähän lääkkeitä, on kokeillut luontaistuotteita lääkkeiden sijasta, ja jolla on apunaan allergologi, joka ei turhaan määrää lääkkeitä.

Sensuroitu järkytys

Minä olen kirjoittanut, ja sen jälkeen painanut pitkään deleteä, monta kertaa vuorotellen. Nyt on sellainen tilanne, että en osaa pukea ärsytystäni, huoltani ja kiukkuani tarpeeksi asialliseksi tekstiksi. Jos tapanani olisi kiroilla, voisitte kuvitella viisi riviä niitä kaikista rumimpia sanoja huutomerkeillä ja caps lockilla. Jos tapanani olisi uhkailla, voisitte kuvitella tähän ilkeimmän mahdollisen uhkauksen. Jos tapanani olisi toivoa muille yhtä tuskaista tietä refluksilapsen kanssa kuin meillä, voisitte kuvitella, kuinka nimeäisin jokaisen henkilön erikseen, joka on ollut päättämässä vammaistuen kriteerien tiukentamisesta, ja perään henkilökohtaisen tervehdyksen siitä, miten todella toivon, että juuri hän joutuisi kokemaan tämän kaiken pahimman mahdollisen kautta. Tämä kaikki siksi, että jos edes pikkuisen sitten tajuaisivat, minkälaisilta perheiltä onkaan riivaamassa sitä pienenpientäkin yhteiskunnalta valuvaa tuenosoitusta tässä refluksi-allergia-helvetissä painimisen kanssa.

Mutta pyrin olemaan nyt fiksu aikuinen, joten ennen kuin teen tässä järkytyksessäni kaiken yllä olevan, lopetan tämän tekstin siihen kyyneleet silmissäni esitettyyn toiveeseen, että EDES JOSKUS suolisto-oireiset allergikot ja refluksikot ja heidän oireensa otettaisiin oikeasti vakavasti. Että edes joskus inhimillisyys ja hyvän ihmiselämän etiikka voittaisivat yhteiskunnassa tuloksellisuuden.

(Refluksi)parisuhdetta

Meillä on tänään suuren suuri juhlapäivä. Parisuhdetaivaltamme on takana seitsemän ja puoli vuotta, avioliittoa kolme ja puoli vuotta. Minun mielestä puolikkaat juhlapäivät ovat jotenkin sööttejä. Sen kunniaksi tässä tulevat (refluksivanhempien) parisuhdevinkit, olkaa hyvät.

1) Vasta, kun kumpikin on ollut kotivanhemman roolissa lapsen huonovointisena aikana, voi toiselle TODELLA sanoa, että ”minä niin ymmärrän, millainen päivä sinulla on ollut”. Sitä aiemmin ei ehkä kannata…

2) Jos puolisosi on (todella tiukalla) imetysdieetillä ja antaa kaikessa hyväsydämisyydessään silti toiselle luvan syödä kotona mitä vain, kannattaa toisen ehkä miettiä kaksi kertaa, onko se siltikään hyvä ratkaisu…

3) Yllätä (jos puolisosi tykkää yllättämisestä). Minä olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että myös niinä kaikkein huonoimpinakin kausina toinen saa tuntea edes silloin tällöin, että juuri minun eteen on nähty vaivaa, juuri minua on ajateltu, juuri minulle on haluttu tuottaa hyvä mieli. Minun tilin saldoni ei veny kuumailmapallolentoihin eikä Timanttisten parhaiten vartioitujen pöytien sisältöihin, mutta kelpaa se vähempikin. Minä olen saanut vuosien saatossa miehen happaman ilmeen monta kertaa makeaksi mm. yllätyslaivareissulla, ex tempore-ravintolaillallisella, lapsivapaalla iltapäivällä, käsin tehdyllä muuten vain -kortilla, tuoreilla leivonnaisilla, kattoa myöten kiiltäväksi hinkatulla kodilla, yllätykseksi sovituilla kaveritreffeillä leffateatteriin… Ja onhan minutkin joskus yllätetty.  

4) Oleta oikeat asiat, mutta älä oleta mitään, mistä et voi olla ihan varma. Siis. Ei kannata olettaa, että nyrpykkäilmeen takana on ihan varmasti taas se, että vaimo on ruma, ruoka on pahaa tai töissä oli tylsää. Kysy. Silloin toinen saa kertoa asian, ja samalla käsittelee sitä pois mielestään tehokkaammin kuin yksin mököttäen. Joskus huomaan, että toinen ei lopulta edes osaa kertoa, miksi niin mörköltä näyttääkään. Mutta eipä näytä enää sen jälkeen, kun olemme yhdessä miettineet, onko jokin oikeasti vialla. Mutta asiat, jotka vain ovat siltä kuin näyttävät, ovat selkeitä. En ole koskaan erehtynyt katseesta, jolla mieheni katsoo minua, kun pian saan lämpimän halauksen tai kuulla olevani maailman ihanin nainen (tämä ei mieheni haluaman intimiteettisuojan takia ole valitettavasti suora lainaus…). Yhteinen hassu lyhennekieli, ulkopuolisille oudonnäköiset käsi- ja muut merkit, tietynlaiset yhtäkkiä otetut tanssimuuvit ja koko spektri erilaisissa tilanteissa heitettävistä katseista kertovat kaiken olennaisen juuri niissä tilanteissa. Niistä emme ole koskaan erehtyneet. Niistä voi olettaa asioita, mielentiloja ja tunteita.

5) Kiitollisuus-huolipäiväkirja

6) Tarpeeksi yhteistä, tarpeeksi erilaista. Tämä on toiminut meillä täydellisesti. PITÄÄ olla yhteisiä intressejä. Meillä niitä on pal-jon. Mutta on myös antoisaa, kun toisella on omia juttuja, joita itse ei osaa, ja joista saa tyhmänä kysellä ja toinen saa selittää (ja selittää, ja selittää…). Myös yksi juttu, jota ei vaan voi ymmärtää toisen intresseissä on oikeasti hyvä rosoisuutta luova tekijä suhteessa. Silloin saa mielenkiintoisia keskusteluja ja säilyy halu ymmärtää toista yhä paremmin. Mutta liikaa niitä ei saa olla. Se repii liikaa erilleen.

7) Ei mitään parisuhteenhoitoaikoja, vaan aito asenne, että parisuhde elää koko ajan perhearjessa mukana. JOKA IKINEN hetki tulisi olla parisuhteenhoitohetki. Meillä ne suurimmat riidat syntyvät juurikin silloin, kun pitäisi muka hoitaa parisuhdetta.

8) Läheisyys. Jos siitä tinkii, ihan koko parisuhde (ja perhe) kärsii. Sitä siis annetaan meillä myös silloin, kun se tuntuu pakkopullamaiselta. Eipä tunnu kauaa.

9) Kysy ”mitä kuuluu?”. Ihan oikeasti, tämä on TODELLA tärkeää, vaikka toinen ei olisikaan tehnyt mitään ihmeellistä koko päivänä, tai kun toisen päivän ohjelman tietää tunnin tarkkuudella jo edellisenä päivänä tai kun ollaan vietetty koko päivä yhdessä. Silti, KYSY!

10) Samanlaiset elämänarvot. Kuulostaapa todella kliseiseltä ja vanhanaikaiselta, mutta näin se vain meillä menee. Ensin molempien sen hetkisistä arvoista puhutaan läpikotaisesti, sitten niistä tehdään synteesi, ja sitten niiden mukaan aletaan elämään. Yksinkertaista. Mutta ei aina. Arvot muuttuvat, ja niistä keskustellaan uudestaan ja uudestaan tarpeen mukaan. Parisuhteen toimivuuden ehtona on ehdottomasti se, että molemmat saavat elää omien arvojensa mukaisesti, toista tukahduttamatta. Onneksi meillä arvot ovat todella samanlaiset, eikä priorisointi ole vaikeaa. 

Niin. Ja se meidän suuri juhlapäivä (jep!). Sitä taidetaan juhlia normaali-iltaan verrattuna tuplakynttilöillä ja parilla lisäpusulla. Minä niin rakastan tuota miestä.

(Anteeksi, jos tämä teksti tuotti joillekin lukijoille ällötysrefleksin ja romantiikkaohjeiden yliannostuksen. Suonette tämän rakkauspsykologisoinnin silti minulle tänään. Ensi kerralla puhutaan sitten vaikka siitä refluksista, joka koettelee tällä hetkellä tätäkin avioliittoa.)