Kananmunaa ja kukkakaalia, uuu beibe!

Vielä puoli vuotta sitten, silloin yksivuotiaan superallergisen pojan imettävänä äitinä, en todellakaan olisi uskonut, että minä kirjoitan nyt ostoslistaamme kananmunaa ja kukkakaalia, ja vieläpä syön niitä tällä hetkellä viikottain ilman tuntikausien yöitkuja ja omia viiltäviä mahakipuja. Imetysdieettini on siis edennyt siihen pisteeseen, että saan sanoa sen laajentuneen ihan kiitettävästi! Mukaan viikottain syötävät -listalle ovat päässeet kukkakaalin lisäksi jo esimerkiksi parsakaali, valkosipuli, paprika, chili ja tietenkin tämä majesteettinen kananmuna (okei, piilomunana ja vähäisenä määränä, mutta kuitenkin!). Siis kaikkia sellaisia juttuja, joita ilman olen täysin ollut puolitoista vuotta.

Kun rotaatiossamme tuli päivä, jolloin sain maistaa näitä valkoisia ovaaleja herkkuja, jääkaapissa ei ollut juuri muuta kuin kukkakaalia ja kananmunaa. Ja koska ensimaistelut kananmunasta tehdään piilomunana, valmistin mössön kukkakaalista ja kananmunasta, tietämättä yhtään, mitä siitä seuraisi. Iskin mössön uuniin. Siitä tulikin jotain ihan superia! Tätä kukkakaalileipää, kukkakaalipitsaa tai miksikä sitä nyt sitten voikaan kutsua, maistaneet ovat olleet ymmällään ainesosien vähäisyydestä ja tuotoksen maukkaudesta! 

Minulla on tapana tehdä kaikkia kummallisuuksia milloin mistäkin ainesosasta, heittelen sekaisin lupiinijauhoa, punajuurta, carobia, kurpitsansiemenjauhoja, mandariinia, chiaa, psylliumia ja muuta vastaavaa. Yleensä sekasotkuista ja hyvinkin yllättävistä makupareista tulee onnistuneita minun makuuni. Vasta jälkikäteen huomasin internetin syvyyksistä, että joku muukin oli keksinyt parittaa juuri tätä uusinta kummallista kaksikkoa, kukkakaalia ja kananmunaa. Minun ohjeeni vaan ei sisällä mitään juustoja, rahkoja tai muita, sillä tämä on maidoton ja viljaton.

No, jos joku ei ole vielä tämmöistä kombinaatiota kokeillut, niin tässä tulee minun hyvin yksinkertainen ohjeeni:

Pilko raaka kukkakaali pieniksi paloiksi. Tee siitä monitoimikoneella pienenpientä murua. Sekoita sekaan kolme kananmunaa. Ripota mausteeksi suolaa ja mustapippuria. Levitä leivinpaperin päälle suht paksuksi levyksi (tästä määrästä tulee noin puoli peltiä). Laita uuniin noin 20 minuutiksi 200 asteeseen. Kun leipä alkaa ruskistua hieman ja irtoaa helposti ilman repeytymistä, se on valmis. Jos haluat tehdä leivästä pitsamaisemman, laita päälliset noin 10 minuutin kohdalla uuniin leivän päälle. 

Minä olen ihan ihmeissäni, että sain juuri jakaa ohjeen, joka on kananmunallinen! Minimullistajabeibin suoliston kunto on selvästi parantunut ja se kestää kananmunaa minun maitoni kautta - mikä ilon ja onnen aika! Pian siis Minimullistajakin saa yhtyä näihin kukkakaalileivän syöminkeihimme!

Tutustutaan yhdellätoista faktalla

Läppärimme luona on viimeinen puolitoista viikkoa ollut kovin hiljaista. Aika on kulunut aivan muissa touhuissa. Niistä avaudun sitten myöhemmin pidemmin, toki instalaiset ovatkin jo varmaan huomanneet kuvia ei-niin-hyvistä päivistä ja vähän jännistä muista tapahtumistakin...

Vaikkakin blogi on vahvasti keskittynyt sairaus- ja ruokateemojen ympärille, kirjoittelen mielelläni välillä vähän jostain muustakin. Tämä haaste tuli hyvään hetkeen; saa ajatella pikkusen muutakin, kuin mikä oire johtuu mistäkin ja miksi. Kiitos siis Uraäidin ruuhkavuodet ja Liebster Award Blog Challenge! Vastaan tämän kauniin bisnessleidin yhteentoista kysymykseen nyt.

1. Mieluisin kevätpuuhasi? Linnunlaulun kuuntelu auringossa lasten kanssa.

2. Ensimmäinen asia, jonka teet aamulla? Juon vettä.

3. Missä paikassa bloggaat, nyt ja yleensä? Melkein aina keittiönpöydän ääressä.

4. Nimeä kolme blogia, joita seuraat säännöllisimmin? Hävettää myöntää, mutta en seuraa mitään blogia ihan säännöllisesti. Tosi monia luen epäsäännöllisesti. Kaksi kivaa, jotka olen löytänyt lukijoiltani, ovat Aamu Omenatarhassa ja Hetken vaan. Kemikaalicocktailia lueskelen myös useasti.

5. Miten liikut? Kotiäitinä liikun paljon lasten kanssa ympäriinsä, mutta jos tässä tarkoitetaan urheilun kaltaista liikkumista, niin liikun unelmamäärääni verrattuna ihan liian vähän  2-4 kertaa viikossa lajeja vaihdellen, fiiliksen ja aikataulun mukaan: salia, lenkkiä, tanssia tai pilatesta.

6. Lakkaatko varpaankynsiäsi? Useimmiten kyllä niissä joku lakka tai lakan rippeet on.

7. Rakkain sisustuselementtisi? Minä en ole mikään sisustusintoilija (haluaisin kyllä olla!), ja voisin vastata tähän, että ihmiset, jotka täällä asuvat. Ei-elävistä-jutuista vastaan, että äitini ja isäni kehystetty hääkuva.

8. Kuinka korkeilla koroilla kuljet? No sellaisilla, mitkä nyt yleensä lenkkareissa on... :-D Okei, no, on minulla joissain kengissä varmaaan viiden sentin korot.

9. Lempijuomasi? Tämä on tylsä vastaus, mutta vesi se on. Toki yrttitee ja kofeiiniton kahvikin maistuu!

10. Kesälomasuunnitelmasi? Nauttia Suomen kesästä lasten kanssa hoitovapaalla ollen. Kuulostaapa ihanalta, kun sen kirjoittaa noin!

11. Paras kosmetiikkatuotteesi? Ehdottomasti luomukookosöljy.

Tässä haasteessa kuuluu haastaa eteenpäin toisia bloggaajia omilla kysymyksillä. Nyt haastan mainitsemani blogien Annan ja Tintin vastaamaan seuraaviin kysymyksiin. Vastatkaa siis, jos haluatte :-)

1. Mikä instrumentti on sinulle tärkein?

2. Onko sinulla syömisen/ruoka-asioiden suhteen jokin periaate?

3. Huonoin kirja ikinä?

4. Kuinka usein peset tyynysi?

5. Kuinka paljon lapsesi istuu näytön äärellä?

6. Käytätkö vöitä?

7. Onko sinulla nyt jotkut juna/bussi/lentokone/laivaliput varattuna tuleville reissuille?

8. Mitä olet askarrellut viimeksi?

9. Minkä värisessä talossa et haluaisi asua?

10. Jos sinun pitäisi ostaa kymppitonnilla vain yhtä, samaa jotakin, mitä se olisi?

11. Arvioi, montako kertaa olet joutunut käymään päivystyksessä elämäsi aikana?

Ken on heistä kaikkein kaunein... ei kun pätevin?

Onko teillä vaikeuksia päättää, kenellä heistä on teidän silmiänne miellyttävin rinta-vyötärö-lantio-suhde ja lumoavin hymy? Kuka kävelee parhaiten korkkareissa? Kenellä on tuuheimmat hiukset ja mahtavin uuma? Kuka osaa näyttävimmän poseerauksen?

Jos teidän mietintänne ovat tämmöisiä, olen pahoillani, en voi auttaa teitä. Mutta eräisiin toisiin vaaleihin minulla on pieni sanottavani. Ja sanon sen nyt, vaikkakin olen myös näiden toisien, kröhömmm.. ehkä vähän tärkeämpien vaalien suhteen ollut aina vähän epätietoinen siitä, mitä puoluetta, aatetta, asiaa, henkilöä tai muuta haluaisin ehdottomasti äänestää. Ja vieläkään en tiedä, ketä äänestän näissä vaaleissa.

Viimeiset neljä vuotta, kun arki on ollut selviytymistaistelua periodi toisensa perään, olisi siihen taisteluun toivonut hieman helpotusta. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, tällä hetkellä esimerkiksi Suomen ulkopoliittiset linjaukset eivät kiinnosta minua kovinkaan paljon. Enemmän kiinnostavat ne epäkohdat, joita olemme kohdanneet tämän sairaustaistelun lomassa ihan tässä konkreettisessa arjessa. Kauhun tasapaino tarkoittaa tässä elämäntilanteessamme jotakin ihan muuta kuin mihin alkuperäinen termi viittaa...

Meidän poikien lastenlääkäri the Guru (klik!) pitää juuri näiden meidän arjessa kohdattujen epäkohtien viemistä eduskuntaan tärkeänä. Minä en tiedä the Gurun puolueen vaaliohjelmasta sen enempää vähempää kuin muidenkaan puolueiden. En ota kantaa mihinkään muuhun the Gurun puolueen tai muidenkaan puolueiden linjauksiin tai muihin heihin liittyviin asioihin, mutta jos jotakin haluan nyt sanoa, niin: 

En tiedä ketään muuta ehdokasta, kuka varmasti veisi pitkäaikaissairaiden lasten, ja tarkennettuna vielä juuri meidänkaltaisten yhteiskunnassa väheksyttyjen refluksi-allergia-astma-lasten, asioita niin hyvin eteenpäin kuin tämä meidän Gurumme. Jos siis asut hänen vaalialueella ja koet tärkeäksi asiaksi lasten kipujen väheksymisen lopettamisen ja sairauksien takia vaikeuksissa olevien perheiden tukemisen, niin tässä on yksi oikein mainio ehdokas juuri sinulle.

Kun olo on väsymystunnelissa eläessä samanlainen kuin väärinpäin olevalla kierosilmäisellä neonvihreällä possulla, ei kai voi olettaakaan, että vaaleissa kiinnostaa mikään muu kuin arjen sujuvuuteen liittyvät jutut.

The Guru on vastaanotolla asioista jutellessamme kertonut, että seuraavat asiat ainakin on ehdottomasti korjattava:  Vammaistuki on epäoikeudenmukainen. Alueellinen eriarvoisuus on oma korjattava juttunsa, mutta myös se, että GERiä ei ole lueteltu vammaistukikriteereissä ollenkaan, vaikka refluksitautisen lapsen kanssa arki voi pahimmillaan olla todella, todella kuluttavaa. Toiseksi kotihoidon apua on laajennettava ja monipuolistettava. Nyt olisi aika saada juuri voimaan tulleeseen sosiaalihuoltolakiin tarvittavat resurssit oikeasti käyttöön ja kohdistettua ne myös aikaisemmin varjoon jääneille perheille. Kolmanneksi koko terveyden- ja sairaudenhoito sekä sosiaalihuolto kaipaavat suurta asennemuutosta liittyen lasten kroonisiin sairauksiin. The Guru puhuu perheiden kuuntelemisen tärkeydestä.

Jos pystyisin häntä äänestämään, äänestäisin, ihan vain edellisiin seikkoihin päätökseni perustaen (ottamatta kantaa mihinkään muuhun). Toki kyynel silmäkulmassa äänestäisin, sillä se tarkoittaisi sitä, että silloin hän olisi yhden askeleen kauempana meitä lääkärinä. Lääkärinä, joka vastaa aina hätähuutoihimme. Lääkärinä, joka pystyy edelleen hämmästyttämään tietotaidollaan. Lääkärinä, joka on yksi empaattisimmista, huomioonottavimmista ja kuuntelevimmista ihmisistä, jonka kanssa olen koskaan ollut tekemisissä. 

Mielellään kuulisin kommenttiboksissa eri vaalialueiden ehdokkaista, ketkä ajavat intohimoisesti juuri näitä kyseisiä asioita muutokseen!

Nyt en tajua!

Reilu viikko takana Pikkusankarin lääkkeetöntä elämää, huh ja wau ja iik! Tässä olisi nyt käyttöä niille hämmentyneille hymiöille! Pistäisin niitä ehkä sata. Siis oikeasti: Pikkusankarin olo on helpottunut 50%, kun vertaa viimeisintä viikkoa kymmeneen edelliseen. Tämä juttu menee kyllä näin elämä yllättää -listamme kärkeen aaaaaika kepeästi. Pikkusankari ei siis edelleenkään todellakaan ole oireeton, mutta on jo paljon, kun järrrrkyttävästi oireilusta lohkaistaan puolet pois.

Koska meidän perheessä äitinä olo on yhtä kuin salapoliisityö, jatkan edellisen postauksen linjalla ja pistän taas muutamia uusimpia merkintöjä salapoliisivihkostani tähän. 

Pikkusankarin olon kohenemisen mahdollisia tämänhetkisiä selityksiä:

a) Pikkusankarilla on kehossaan paljon kipuja ja keho on ylikuormittunut kaikkien näiden sairausvuosien takia. Lääkkeetkin - vaikkakin ovat myös auttaneet - ovat myös kuormittaneet kehoa. Näin lääkekuorman purkaminen on helpottanut hänen oloaan (ainakin toistaiseksi).

b) Jokin lääke on ollut epäsopiva tai lääkkeiden yhteisvaikutus on ollut huono. Tosin tämän muutoksen epäsopivaksi ja huonoksi on pitänyt tapahtua vasta hiljaittain, sillä samalla lääkekombolla viime vuoden puolella on ollut hyviäkin jaksoja...

c) Vaihdoimme perus-maitohapon muutama päivä ennen lääkkeiden lopettamista, joten tämä muutos hiivapohjaiseen maitohappoon (Saccharomyces boulardii:n) on saattanut huomattavasti parantaa Pikkusankarin oloa.

d) Syksyn osteopatiat auttoivat Pikkusankarin kehoa korjaamaan olotilaa ja antoivat hyvän pohjan lääkkeettömyydelle, mutta emme tajunneet kokeilla lääkkeiden poisvetoa tarpeeksi ajoissa, joten lääkkeet alkovatkin olla enemmän haitaksi kuin hyödyksi pidemmän päälle napsittuna. 

e) Ihme on tapahtunut. Juuuuuri sinä päivänä, kun lopetimme lääkkeet, ylemmän tahon taikasauva viuhahti, ja poisti kaikki Pikkusankarin sairaudet.

Se, mikä on nyt tämän reilun viikon lähiobservoinnin avulla saatu selville, on ainakin ihan varmasti se, että Pikkusankarilla ei ole kipuja niin paljon enää. Sen näkee jo hänen silmistään, saati käyttäytymisestä. Eli muutamat ekat päivät, joista viimeksi kirjoitin, eivät olleet mitään outoa sattumaa.

Täten olisin siis viskaamassa syyrepusta pois pahentunutta siitepölytilannetta (vai voiko Pikkusankarin olo niiden suhteen pysyä näin hyvänä viikon ajan ilman lääkkeitä?). Toisekseen sieltä saa lähteä myös huomionhakuisuus-elämänmuutos-uhma-you name it-jutut (no, näihin en itse edes uskonut... Ja se on selvää, että parissa päivässä tällainen käytöksen muutos ei ole mahdollinen, jos syyt olisivat näiden kaltaisia). Ja mikä meille helpottavinta, voinen heittää syyrepusta menemään myös vakavammat neurologiset ongelmat (ne nyt eivät ainakaan katoaisi parissa päivässä tähän malliin).

Nyt odottelemme innolla, minkälaisen pysyvämmän olon Pikkusankari saa tällä lääkkeettömyys + probioottihiiva + osteopatia -yhdistelmällä. Odotukset ovat sekavat, mutta toiveikkaat vaikka yritänkin jarrutella omaa toiveikkuutta pettymyksen pelossa...

Radikaali, hämmentävä, vaistonvarainen päätös

Tämä päätös, mikä tehtiin kuusi päivää sitten, on sellainen, josta kukaan ei saa ottaa esimerkkiä. Se, miksi silti kirjoitan tästä, on se, että kannustan vanhempia kaikissa asioissa luottamaan omaan vanhempainvaistoonsa. 

Minulle tuli vahva tunne, että nyt on hyvä jättää kaikki Pikkusankarin lääkkeet pois. Ja niin jätimme, heti, kerralla. Jotta siellä näytön toisella puolella ei kaivettaisi nyt esiin lastensuojelulappusia, on ehkä paras selittää hieman...

Okei. Aloitetaan siitä, että meidän arki sai niin kamalia, kummallisia piirteitä Pikkusankarin oireiden osalta, että en ole ikinä vastaavanlaista arkea edes kuvitellut olemassa olevan. Kuten hiljattain Pikkusankarin tilanteesta kirjoittaessa kerroin, oireilua on viime viikkoina todellakin ollut. "Normaalioireiden" (ne, joista siellä viimeksi kirjoitin) lisäksi Pikkusankari alkoi käyttäytymään lähes kaikissa sosiaalisissa tilanteissa todella kurjasti niin sanallisesti kuin ei-sanallisestikin. Niin huonoa lapsen käyttäytymistä en oikeastaan ole koskaan nähnyt meidän tuttavapiirissämme, ja käytös tuotti harmitusta ja ihmettelyä tietysti myös muissa kuin vain meidän perheen jäsenissä. Äitinä tällä tavalla oireilevan lapsen katsominen on aivan yhtä tuskaa. Kun on kaikkensa antanut ja kaikkea mahdollista säädyllistä "kasvatus"tapaa kokeillut, on pakko luovuttaa taistelu.

Koska arki ei olisi enää voinut vaikeammaksi mennä ja olin jo kaikki muut tilanteen parantamiskeinot käynyt läpi, aloin miettimään, voisiko kokeilla olla ilman lääkkeitä. Ne kun tällä hetkellä eivät ainakaan tuone minkäänlaista huomattavaa apua, sillä tilanne vain pahenee ja pahenee. Ja sittenpähän sitä huomaisi, jos lääkkeiden poisjättö tekisi arjesta entistä vaikeamman (mitä en kyllä osaa kuvitella!), ja näin lääkkeet voisi yksitellen palauttaa katsoen, mikä lääke tai mitkä lääkkeet ovat tällä hetkellä ne oikeasti tärkeät. Pikkusankarin tilanne voisi siis olla huono olo ja huono käytös lääkkeillä tai huono olo ja huono käytös lääkkeittä, joten päädyin jälkimmäiseen. Niinpä varovaisesti kerroin ajatuksen miehelle. Huh, aika radikaalia, tuli hänen suustaan. Sitten kun yhdessä asiaa pähkäiltiin, tultiin tulokseen, että mikä ettei, kokeillaan. Niin jäi pois Ventoline, Seretide sekä Losec, ja näin Pikkusankarin tilanteen kartoitus alkaa "puhtaasta" tilanteesta. Päätöksen pohjalla on meidän perheen keräämä näihin sairauksiin liittyvä tietotaito, hiljainen sekä näkyvä kokemus sekä tietämämme faktat. Lopullinen päätös tehtiin vaistonvarassa. Tuohon omaan vaistoon nojaten olen tehnyt paljon enemmän hyviä kuin huonoja päätöksiä, joten siihen luotin nytkin.

Lääkeruljanssia olemme nyt neljä vuotta pyörittäneet säännöllisin väliajoin lopetusta kokeillen. Ikinä emme ole näistä astma- ja refluksilääkkeistä päässeet pysyvästi eroon. The Guru on luottanut meidän näppeihimme lopulliset päätökset siitä, milloin kokeilemme vähentää tai jättää kokonaan pois näitä medisiinejä. Kaikki perusasiat lääkkeistä ja niiden kanssa häsäämisestä olemme viime vuosien aikana oppineet, joten voin sanoa, että tiesin, mitä tein. Allergologi suositteli taas viime käynnillä Losecin vähentämisyritystä, ja oskillometrian toistamisajankohtaa mietimme myös hänen kanssaan, mikä taas tarkoittaa astmalääkkeiden tauottamista. Eli toisin sanoa lääkkeetön tilanne voisi olla mahdollinen myös lääkärin käskystä. Astmalääkkeiden tauottamisen osalta viime päivät ovat sateisen sään takia olleet myös aika suosiolliset.

Mitään lopullista vahinkoa en siis pysty kyseisten lääkkeiden yhtäkkisellä lopettamisella tekemään pojalleni, joten sen suhteen rauhallisin mielin lähdin kokeiluun mukaan. Ja tiesin, että heti kun annan lääkkeen, se alkaa auttamaan, joten suuria tuskia ei myöskään kerkiäisi tulla lääkkeiden poisjättämisen takia. Oletin, että saan heti ensimmäisen lääkkeettömän päivän iltana raotella lääkekaappia, mutta nyt mennään kuudetta päivää ilman lääkkeitä! Ja: Pikkusankarin oireet eivät ole yhtään pahentuneet! Pänvastoin, jos viimeisen parin viikon aikainen julmettu oireilu on 100%, viimeiset kaksi päivää ovat olleet ehkä 90%. Hän ei ole myöskään kertonut pipiä yhtään useammin kuin lääkkeiden kanssa eläessä. Sanonpa vain, että tämä jos mikä on mielenkiintoista!

Mitä ihmettä tässä taustalla oikein on? Mitään yhtään järkevää vaihtoehtoa minulla ei ole mielessäni, mutta tässä muutama hullu, outo, järjetön tai yltiöoptimistinen.

a) Loka-marraskuussa käyty osteopatia helpotti Pikkusankarin oireita niin paljon, että hän ei enää tarvitsisi lääkkeitä, ja liikalääkitsemisen/turhan lääkitsemisen myötä hän alkoi oireilemaan kummasti ja nyt tilanne tästä pikkuhiljaa paranee normaaliksi, mitä ikinä se meillä tarkoittaisikaan...

b) Lääkkeistä osa tai monet ovat muuttuneet epäsopiviksi (kuten aiemmin Nexiumin ja Zyrtecin kanssa kävi), ja näin ollen eivät ainakaan helpota Pikkusankarin oloa.

c) Pikkusankarilla on kokonaisuudessaan niiiin huono ja sekava olo kehossaan, että hänen käyttäytymisestään ei vain näy, että kivun määrä lisääntyy, vaikka lääkkeet vähenevät (eli että huonommin hän ei enää osaisi käyttäytyäkään). Hän ei myöskään osaa erottaa omasta huonosta olostaan kivun eri ominaisuuksia (refluksi, astma, aistiyliherkkyydet, muut mahdolliset neurologiset jutut) eikä kuvailla niitä meille, joten hän ei näin ollen kerro lisääntyneistä kivuistaankaan meille.

d) Pääasialliset Pikkusankarin oireet ovatkin viime aikoina olleet enimmäkseen seurausta "itsenäisestä" (ei vain refluksiin ja astmaan liittyvästä) aistiyliherkkyydestä tai muista neurologisista ongelmista, joten lääkkeiden poisjättäminen ei  huononna tilannetta entisestään huomattavasti.

e) Tämä koko kamala oireperiodi ja radikaalit lääkepäätökset olivatkin vain jotain tosipahaa painajaista ja minä herään kohta hikisenä unesta.

Vaikka yleensä en kerjää kommentteja loppukysymyksillä, niin nyt toivoisin, että jos teidän kirkkaammat aivot löytäisivät jonkun selitysehdotuksen tälle kaikelle, niin kertoisitte sen minulle. Tai jos teidän kokemusrepertuaarista löytyisi edes joku vähänkään samankaltainen tilanne, niin jakaisitte sen minulle.

Riehakkaasta kahvinaisesta tasaiseksi teenhörppijäksi

Millaista on kofeiiniton (tai oikeastaan vähäkofeiininen) elämä?
Nyt, neljän kuukauden kokemuksella osaan kertoa tästä enemmän kuin viimeksi viidenpäivän kokemuksella. Nyt siis pieni katsaus siihen, miten kehoni on sopeutunut uuteen elämäntyyliini.

Kyseessä todellakin on pysyvä elämäntyyli! Kaikki, mitä viimeksi kirjoitin, voin edelleen allekirjoittaa ja vieläpä alleviivata. Minulla ei ole yhtään kaipuuta kofeiiniin. Minun keholleni se on ollut myrkkyä. Nykyään sydämen jyskytyksiä on vain oikein tosi repaleisten öiden jälkeisten päivien iltana. Sydämen muljahteluja en muista ollenkaan olleen kofeiinin poisjätön jälkeen. Kehon (käsien) tärinät ovat poissa. Oudot mielialavaihtelut ja heikottavat nälkäkohtaukset ovat poissa. Ja varsinkin tätä viimeisen lauseen sisältöä on mieheni ollut vahvasti myös mukana toteamassa, haha...

Ja siis kaikenkaikkiaan: en ole enää riippuvainen mistään! Se tunne on oikeasti tosi vapauttava. Minun ei tarvitse suunnitella etukäteen päivän touhuissa, että missä välissä kerkiän keittämään kahvi nro ykkösen, nro kakkosen, nro kolmosen ja nro nelosen. Ilman näitä kupillisia (mukillisia) elämäni ei vaan pyörinyt. Nyt kotoa voi aamulla poistua ilman välttämätöntä kofeiinitankkausta. Liikkuessa kodin ulkopuolella ei tarvitse miettiä, mistä kummasta repäisee sen pakollisen sumpin mukaansa. On siis oikein mukavaa, kun ei ole mistään yksittäisestä ruoka-aineesta fyysisesti riippuvainen.

Kokonaisuudessaan kehoni on ”selkiytynyt”. Siis, esimerkiksi: tunnen paremmin kaikkia pieniä juttuja, kuten kehon lämmön pienenpienen nousun ja tosi alussa olevan orastavan flunssan. Osaan analysoida paremmin kehoni väsymysoireet: ovatko ne sellaiset, että liikunta voisi piristää oloa vai ovatko ne sellaiset, että liikunta vain lisäisi väsymyksen tunnetta.

Puhun tässä koko ajan kofeiinittomuudesta, mutta todellisuudessa en ole ihan täysin kofeiiniton ollut. Olen hakenut kokeilemalla itselleni sopivan kofeiinimäärän – ja se on yksi vihreäteemukillinen päivässä. Muuten juon luontaisesti kofeiinittomia yrttiteitä. Mahdollinen päiväannokseni kofeiinia on kuitenkin naurettavan vähän verrattuna aiempaan kahvinkittaamiseeni, ja nykyään teenkin niin, että joka viikko pidän vähintään yhden päivän tauon vihreästä teestä, jotta varmistan, etten ole riippuvainen siitä. Välillä menee montakin päivää pelkällä rooibos-teellä.

Vaikka koko elämäni epäilin teemaailman mielenkiintoa, olen vissiin aloittanut totaalisesti uuden periodin elämässäni: olen hurahtanut teehen (ja mahtavaa tässä on se, että mies on ihan messissä myös!). Enää teetä ei tarvitse kuorruttaa kookosmaidolla ja kaikenmaailman muilla höysteillä, vaan riittää, kun laadukkaaseen teehen lisää muutaman oman mausteen (jos sitäkään). Odotan innolla, miten höyrähtäneeksi teepannut minut tulevaisuudessa saavatkaan! Mutta kyllä, odotan myös sitä, että uskaltaudun maistamaan kofeiiniitonta kahvia sitten viimeistään imetysdieetin loputtua...

Mutta kofeiiniin en tämän suuremmin enää koskaan koske. Vähäkofeiininen/kofeiiniton keho on minun juttuni. Ja olenhan minä murtanut yhden äitimyytin: raskaasta ja vähäunisesta kotiäitiydestä on hyvinkin mahdollista selvitä ilman kahvia :-)

Minimullistajan kevät

Minimullistajan kevät vaikuttaa ehkä vähän lupaavammalta kuin Pikkusankarin kevät! Ihan ensimmäiseksi jaan mielettömän mahtavan uutisen antitrypsiinikokeen tuloksista, joita the Gurukin positiivisesti ihmetteli. Antitrypsiinitestihän mittaa siis ulosteesta plasmavuodon määrän. Mitä isompi arvo on, sitä suurempi todennäköisyys on, että suolisto voi huonosti. Hälyttävän arvon raja on 400. Vuosi sitten tammikuussa mitattutulos oli 650. Siitä sitten alettiin imetysdieettiä kiristelemään, ja sen jälkeen ollaankin päästy parempiin lukemiin: toukokuussa 450 ja elokuussa 87. Nyt, kun saimme Minimullistajan arvon silmiemme eteen, olimme hetken vähän epäuskoisia... arvo oli meinaan 27! Näyttää siis siltä, että tämänhetkinen sekä Minimullistajan oma dieetti että minun imetysdieettini ovat oikein toimivia! Ja koska tuon edellisen, elokuisen, mittauksen jälkeen meidän dieettejä ei ole karsittu, voisi vetää johtopäätöksen, että Minimullistajan suolistoallergiat alkavat pikkuhiljaa häviämään! Nyt täytyy painottaa sanaa pikkuhiljaa, sillä lehmänmaitoa, kananmunaa, pähkinöitä, gluteeniviljoja yms. emme todellakaan ole vielä uskaltaneet kokeilla hänelle. Mutta vähitellen lähestymme mekin siis munakennoja ja maitotölkkejä...

No, tuosta arvosta huolimatta helppoa ei viime kuukaudet ole olleet hänelläkään. Minimullistaja sai sen verran monta flunssaa, influenssaa ja oksennustautia putkeen, että ne räjäyttivät hänen refluksinsa karseaksi kivuksi. Yöt olivat muutaman minuutin välein heräilyä, päikkäreitä ei voinut päikkäreiksi kutsua, ruokahalu oli mitätön, tuskaitku oli tavallista arkea... Oli siis ihan pakko kokeilla Losec-kuuri, vaikka viimeiseen asti, puolitoista vuotta, me sitä panttasimme. Onneksi kokeiltiin, ja onneksi se jäi vain kuuriksi! Selkeästi tuo happosalpaaja rauhoitti refluksin, ja sen lopetuskin onnistui kertarysäyksellä!

Elämä ei kuitenkaan ole oireetonta. Minimullistaja tosiaan pitää huolen siitä, että altistustatällä-hetkellä-ei-niin-hyville-jutuillekin tulee joka viikko. Zyrtec myös blokkaa varmasti kaikki pahimmat oireet, ja sitä jouduimme antamaan monta viikkoa putkeen jokapäiväisesti, jotta oireilu ei olisi laajentunut entistäkin suuremmaksi. Nyt annamme Zyrteciä tarvittaessa. Myös Losec-kuuri toistetaan tarvittaessa (toivottavasti ei!). 

 

Ja se, mikä on nyt suurin mielessä oleva juttu, on imetys. Pikkusankaria imetin puolitoistavuotiaaksi, jolloin hänelle alkoivat hapanmaitotuotteet sopimaan pienissä määrin ja ravitsemuksellisesti oli ookoo lopettaa imetys, vaikka hänen ruokavalionsa olikin silloin tosi kapoinen muuten. The Guru on sitä mieltä, että juuri nyt Minimullistajalle emme lähde kokeilemaan lehmämaitotuotteita, jotta tilanne ei aivan räjähdä kaoottiseksi, mutta pidämme huolta kalsiumin saannista, jos ja kun minun maitobaarin käyttö vähenee... Pikkusankarin riuhaisin yhdellä kertaa irti tissistä, ja se oli todellista tuskaa molemmille osapuolille! Hän ei sopeutunut asiaan kovinkaan nopeasti (toisin kun olin kuullut, että imetettävät yleensä sopeutuvat...), joten siitä teosta jäi pienoinen kammo minulle. Nyt näyttääkin paljon paremmalta Minimullistajan kanssa! Hän on alkanut itse vähentämään reilusti maidon pyytämistä, joten toivoa on paljon lempeämmästä irrottautumisesta. Ennen kokonaan maitohanojen kiinnivetämistä olisi kuitenkin hyvä saada ainakin lisää rasvaa ja lisää kalsiumia sisältäviä ruokia Minimullistajan jokapäiväiseen ruokailuun. Suunnittelimme the Gurun kanssa tällaisen varovaisen liukuman menun laajentamisen ja minun maidon vähentämisen suhteen kaksivuotissynttäreitä kohti mentäessä...

Pikkusankarin kevät

Noin joka kolmen kuukauden välein pakkaamme itsemme autoon ja huristelemme the Gurun, poikien lastenlääkäri-allergologin, luokse kontrollikäynnille. Reilu viikko sitten vastaanotolla puhuimme tuttuun tapaan the Gurun kanssa menneistä kuukausista ja teimme suunnitelmaa tuleville. Pikkusankarin kevät, huoh, se tulee toivottavasti olemaan paljon parempi kuin nämä viimeiset kuukaudet. Karkeasti sanottuna loppuvuosi oli mahtavaa aikaa Pikkusankarin kanssa! Marraskuu, joulukuu ja tammikuu olivat Pikkusankarilla lähes oireetonta aikaa! Toki nyt ei puhuta sellaisesta ajasta, että lääkkeitä olisi voitu harkita vähentää, mutta tällä peruslääkekombolla Losec+Seretide+Ventoline selvittiin oikein kivasti. Edelleen siis mennään samoilla lääkkeillä kuin tuolloin hyvänä periodina, joten joku muu muuttuja on tullut sekoittamaan arkikorttejamme, ja pahasti. Koska Pikkusankarin olo alkoi jo helmikuun alussa olemaan huono, kyse ei voinut olla vain kevät ja siitepölyt. Koska mitään muuta mullistavaa elämässämme ei ole tapahtunut, kyseessä ei oikein voi olla stressin kautta paheneva refluksikaan. Ruokavaliokin on pysynyt samana, joten syyllisiä ei voi siitäkään hakea. Taidamme tietää, mitä probleemaa taustalla ainakin on. Se on ainakin osteopatiasta kulunut pitkä aika. 

Osteopatiassa loka-marraskuussa tehdyt kolme käyntiä helpottivat suunnattomasti Pikkusankarin oireita. Nyt on uusi aika varattu tämän toisen gurumme, osteopaatin luokse, mutta harmillisesti saimme sen vasta huhtikuun loppuun. Siihen asti mennään sitten entistäkin suuremmilla tsemppimoottoreilla en kyllä tajua miten... Arki on Pikkusankarin kanssa meinaan tällä hetkellä sellaista, että mies varmasti huokaisee oikein syvän helpotuksen huokaisun, kun painaa oven kiinni perässään lähtiessään töihin.

Oireilu on sekopäistä tottelemattomuutta, paikasta toiseen sinkoilemista, ihme asentoihin hakeutumista (yksi yleisimmistä huonon kauden asennoista on sohvalla pää alaspäin roikkuminen), jatkuvaa tavaroiden kaluamista, lelujen tahallista heittelyä, pääkivun valittamista, silmien hieromista, kurkkikivun kertomista, suunnatonta levottomuutta, aivan kummallisten asioiden juttelua epäloogisesti jne. Ja tosiaan, tämä kaikki on pois silloin, kun Pikkusankarimme on oireeton. Silloin poika on fiksuja jutteleva, todella empaattinen ja kohtelias yhdeksänkymmenprosenttisesti aikuisten ohjeita noudattava, monen tunnin askartelu-piirtelysessioihin kykenevä nelivuotias. Ero on huima. Eron huomaa jokainen vähänkään Pikkusankaria tunteva.

Oireilu on iso, kaikkia Pikkusankarin ongelmia/ominaisuuksia/sairauksia yhdistävä möykky. Refluksitauti on aaltoileva sairaus: sillä on pahenemiskautensa ja paremmat kautensa ihan ilman erityisiä syitä (nyt on nähtävästi sen suhteen taas se huonompi aika). Astma on aina pahemmassa tilassa silloin, kun refluksikin on pahana, sillä refluksista nousevat hapot pääsevät ärsyttämään myös hengityselimiä. Kaiken lisäksi Pikkusankarin perussairauksien ollessa huonommassa hoitotasapainossa lisääntyy hänen sensorisen integraation ongelmat ja aistiyliherkkyystaipumus korostuu. Kaikki vaikuttaa siis kaikkeen...

Kevään stepit Pikkusankarin kanssa ovat siis osteopaatilla käynti ja neurologiset lisäselvitykset SI-juttujen ja aistiyliherkkyyden suhteen. Vaikeat, viimeisetkin suolistoallergiathan hävisivät Pikkusankarilta vihdoin nelivuotissynttäreiden kohdilla, joten jäljellä olevat ruokarajoitukset liittyvät vain refluksitautiin. Kuitenkin nyt keväällä Pikkusankarin siitepölyallergioiden takia saatamme joutua rajoittamaan joitakin siitepölyjen kanssa ristiinreagoivia ruokia ja ottamaan allergialääke taas lääkearsenaaliin mukaan. Voi miten kovasti toivonkaan, että näillä toimenpiteillä voisimme saada Pikkusankarille helpomman olon kevääksi ja kesäksi!

Älä klingauta mikroa!

Mitä kaikkea teillä on tehty, jotta lapsi ei heräisi sisällä nukkuessaan?

Meillä perusasiathan on kunnossa aina: ovikellon vieressä lukee: ei toiminnassa; kännykät ovat äänettömällä, pesukonetta ei laiteta uniaikaan päälle, imuria ei käynnistetä ja niin edelleen.

Mutta näiden lisäksi meillä on muun muassa...

...viety vedenkeitin kuistille kiehauttamaan vettä.

...varmistettu jo ennen nukuttamista, että villasukat odottavat nukuttamispaikan vieressä poishiippailua (paljaat varpaat ovat todella paljon äänekkäämmät lattiaa vasten).

...avattu rapiseva pussi saksilla hitaasti ja äänettömästi (ei missään nimessä repien käsillä).

...kerrottu vieraille, että meidän herkkäunisen pojan nukkuessa meillä todellakin kuiskitaan.

...oltu vetämättä vessaa vessassa käynnin jälkeen (olkaa hyvät vain tästä informaatiosta!).

...mietitty ateria sen mukaan, mistä valmistustavoista lähtisi mahdollisimman pieni ääni (myöskään pieni nälkä ei tässä kohtaa haittaa, jos rapisematon ruuanvalmistus ei ole mahdollinen...).

Voi olla, että tässä on ollut kyseessä hätälounas: valmiiksi raastettua porkkanaraastetta ja muutama kourallinen siemeniä.

...varottu klingauttamasta mikroa sen käytön jälkeen.

...yritetty kaikin keinoin pidättää aivastuksia ja yskiä.

...totutettu Pikkusankari leikkimään lähinnä maton päällä ei-elektronisilla/ei-soivilla/ei-mitäänääntäpäästävillä leluilla.

Hei noi on aika riskialttiita leluja... Katsoppas, kuinka pehmolelut tarvitsisivat vähän hoitajaa tuolla...

 

...jätetty ulko-ovi auki rakoselleen, jos se on ollut pakko avata.

...vältetty nukkumispaikan vieressä kyykkyyn menemistä polvinaksumisteni takia.

Ja kuten monille lukijoille on varmaan selvää, meillä ei todellakaan ole totutettu lapsia herkkäunisuuteen. Niin Pikkusankarin kuin Minimullistajan saapuessa synnäriltä kotiimme, olemme jatkaneet normaalia elämää äänineen aivan ilman hissutteluja: on kälätetty ja imuroitu normaalidesibeleillä ihan siinä vauvan korvan vieressä. Mutta niin vain siinä on molempien kohdalla käynyt, että refluksi-allergia-oireet ovat tehneet poikien unista todella hauraita ja nukuttamisesta monimutkaisempaa kuin rakettitiede. Muutaman kuukauden iästä lähtien molempien kohdalla katkottomasta unesta on tullut niin harvinaista herkkua, että jos siihen päästään, niin sitä varjellaan viimeiseen asti.

Well Hello Kaksplus!

Siis enhän minä tänne olisi edes halunnut tulla kirjoittamaan. Minä olisin halunnut päästä tuulettamaan raudannousemista johonkin hotille fitness-sivustolle tai miettimään spinnien yhteensopivuuksia tankotanssisivustolle. Ehkä olisin voinut haluta päästä kirjoittamaan johonkin matkasivustolle ”Perhe reissaa kaksi vuotta maailman ympäri”-tekstejä. Niin, tai vähintäänkin olisin halunnut muuttaa blogin nimeksi ”Kotiäidin luksuselämä”.

Mutta ei. Valitettavasti nämä vaihtoehdot eivät aukea minun elämälläni. Salille jos jaksaa raahata univelasta raskaan kroppansa kaksi kertaa viikossa, on todellinen bileiden paikka, ja tankotanssi... se ihastus jäi sitten niihin muutamiin kertoihin, kun kuopuksen oireiden hallinta täytti juuri ne tankotanssiin varatut ilta-ajat. Suuremmille matkustuksille on saanut sanoa heipat jo kauan sitten. Itse arki kun on ollut sinällään jo selviytymistaistelua, niin siihen eivät ole matkastressit enää mahtuneet. Niin.... ja se luksuselämä. Siitä en sano nyt yhtään mitään.

Niin olikos tämä nyt joku sinkkuneidin matkablogi vai mikä...?

Joten täällä ollaan, Kaksplus! Valmiina jatkamaan blogspotissa kolme vuotta kirjoitettuja juttuja! Uskon, että tämä on paras mahdollinen blogikoti juuri nyt minulle. Mutta miten hartaasti toivonkaan, että blogin nimi olisi enää vale vain... Joten jos haluatte tietää, missä vaiheessa se siksi muuttuu, niin jääkää huudeille uudet lukijat. Ja kaikki te vanhat ihanat lukijat, olettehan vielä messissä?

Mitä minä voisin luvata blogiltani? Lupaan kirjoittaa edelleen rehellisesti ja suorasanaisesti. Se on se minun juttuni. Lupaan tavoitella yksi postaus viikossa-tahtia (instagramiin lisäilen arkeamme päivittäin). Tuskin se tavoite aina toteutuu, välillä kun on viikkoja, että silmäni eivät päivän rutistusten jälkeen jaksa tehdä enää mitään muuta kuin sulkeutua. Toivon kuitenkin, että jatkossa vähemmän olisi niitä iltoja, kun pienimmän nukuttaminen vie kolme tuntia ja enemmän niitä iltoja, kun on aikaa ja jaksamista käpertyä miehen kainaloon toisiamme rakastavasti tuijoittelemaan tai istua hetki siinä läppärin äärellä bloggaamassa. Faktahan on kuitenkin, että näistä meidän poikien sairauksista ei sormia napsauttamalla pääse eroon, joten arki ja kirjoittaminen jatkunevat samanlaisina... Eli todennäköisesti ne koiranpennuilla koristellut cupcaket ja My Little Pony-väriset elämät kannattaa edelleen hakea jostakin muusta blogista. Näillä ehdoilla toivotan teidät oikein tervetulleeksi blogiini myös täällä Kaksplussan puolella!

Vanhoilla haasteilla uuteen ympäristöön

Kaksi viikkoa sain pidettyä näppini erossa bloggerista, haha. Tauko kannatti, vaikka ajatusten osalta mikään ei selvinnytkään mihinkään suuntaan. Tauon aikana minun oli tarkoitus syvällisesti miettiä, jatkanko blogia vai enkö jatka blogia, plussineen ja miinuksineen. Jostain syystä miettiminen ei paljon napannut, ja intuitio kertoi jo päivä taukopostauksen laittamisen jälkeen, että jatkan. Päätin luottaa intuitioon. Ajattelin, että tämä bloginpitäminen ei ole niin vakavaa hommaa, että mitä siitä, vaikka intuitio sanoisi parin kuukauden päästä, että lopeta. Sitten vaan lopetetaan.

Intuitio on harvoin väärässä.

Tauko oli silti hyvä juttu, sillä minulle avautui mahdollisuus päästä Kaksplus-blogien yhteisöön. Minä, pikkuinen marginaaliarkibloggaaja pääsen levittämään tietoutta tämmöisestä arjesta vähän isommille joukoille. Koen Kaksplussaan liittymisen pääasiallisesti vain positiivisena asiana, sillä minulle riittää, jos sitä kautta yksikin uusi, samojen sairaushaasteiden kanssa taisteleva perhe pelastautuu tietämättömyydeltä lukiessaan minun blogiani. Minulle riittää, jos yksikin uusi lukija kokee vertaistukea väsymyksen, riittämättömyyden, vihan, turhautumisen ja alakulon tunteiden kanssa velloessaan. Aion jatkaa samalla tyylillä, mutta uudessa ympäristössä. Ensi viikolla siis: uudet huudit kutsuvat, seuraattehan te kaikki ihanaiset perässä :-)

Heipat hetkeksi

Meinasin tulla kirjoittamaan tänne Minimullistajan Losecin lopettamisesta, Zyrtecin tauottamisesta ja antitrypsiinikokeesta. Meinasin tulla kertomaan uusia juttuja liittyen Pikkusankarin SI-ongelmiin. Olisin myös kirjoitellut mietteitä nukkumisjärjestelyjen muuttumisesta, osteopatiasta sekä manaillut the Gurun vastaanottoajan odottamista... No, nyt ensimmäisen kerran, tekstiä kun aloin kirjoittamaan, tuli olo, että ehkä en kirjoitakaan. Ehkä kirjoitan myöhemmin. Ehkä en.

Kaikkina näinä blogivuosina olen saanut (ainakin palautteesta päätellen) monen läheisen tajuamaan paremmin arkeamme. Olen myös kuullut usein, että muiden refluksi-allergia-astma-perheiden läheiset ovat pääseet perheiden arkeen paremmin sisälle, kun ovat lukeneet blogiani. Olen saanut blogilta itse PALJON, sekä kirjoittamalla sitä päänsisäistä harmautta tänne että suuren vertaistuen kautta. Nyt en enää ole varma, ottaako tämä blogi enemmän kuin mitä se antaa.

Miksi minä vielä bloggaisin tästä arjesta?

Olen miettinyt minäkuvaani blogin kautta. Tämä blogihan heijastelee minun synkkiä ajatuksia ja vaikeaa arkea. Tämä blogi ei oikein koskaan ole painottanut niitä elämän iloja, vaikka niitäkin olen mielestäni usein tänne kirjoitellutkin. Ja syy on yksinkertaisesti se, että nämä vaikeammat jutut vain tarvitsevat erilaisia kanavia purkautua kuin ne paremmat jutut. Kuulen usein, että "sinusta ei uskoisi, että elät sellaista arkea kuin elät", tai "iloisuutesi, positiivisuutesi ja toivorikkautesi perusteella ei voisi tietää teidän kuulumisten rankkuutta". Juuri tässä se syy onkin, jota viime tekstinkin kommenttien perusteella nähtävästi monikaan (tuntematon? anonyymi? peruslapsiperheellinen?) ei pysty käsittämään: blogissa käsittelen asioita, joita murehdin ja joista olen huolissani.

Blogivuodatuksen lisäksi teen omaa ajatustyötä paljon, puhun mieheni kanssa paljon, vuodatan vertaistukijoukoille paljon ja itken niille kaikista läheisimmille paljon. Ja juuri tämän takia pystyn muuten olemaan juuri sellainen, kuin olen. Pystyn kiitollisuuteen, iloisuuteen ja positiivisuuten. Vaikeuksista (ääneen, julkisestikin) puhuminen ei ole pois muista positiivisemmista jutuista. Mielestäni ylipäätään suoraan sanomiset ja myös niiden negatiivisten asioiden julkipuhuminen kertovat itseluottamuksesta. Lasten myötä olen saanut luonteeseeni varmuutta, jota eivät muut ihmiset ja heidän mielipiteensä heilauta. Minua ei noin vain enää loukata. Kaikki se kurakin, mitä päälleni on roiskittu, on vain vahvistanut omia mielipiteitäni - on ollut pakko kyseenalaistaa kaikki omat mietteet ja perustella ne itsellekin. Blogin luonteen vuoksi väärinymmärryksiltä ei ole vältytty, ja tuntuu, että joskus ihmiset jopa haluavat aivan tahallaan väärinymmärtää tekstejäni. Toisaalta taas välillä on vain todettava, että jos tekstin ajatus uppoaa syvälle jonkun sisälle, voi olla, että kyseisen henkilön kannattaa itse pohtia, miksi kyseinen aihe voisi olla itselle herkkä kohta. Ja tietenkin haluan myös muistuttaa, että monet tekstit on kirjoitettu melkoisessa tunnetulvassa, joten sellaisen suotimen kautta ne kannattaa lukea.

Nyt kuitenkin jokin raja on ylitetty. En tiedä, mitä enää blogilta haluan. Enkä tiedä, mitä se tarjoaa muille. Sanon heipat siis hetkeksi täällä blogin puolella, ehkä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Jos päätän lopettaa pysyvämmin, tulen kyllä hyvästelemään. Instagramissa kuvavirta jatkuu normaalina.

Aurinkoista maaliskuuta kaikille!

Ystävänpäivän jälkitunnelmissa

Onko minulla ystäviä? Millaisia ystäviä minulla on? Mitä ystävyys minulle tarkoittaa? Mitä on aito ystävyys? Mitä minä haluan ystävyydeltä; mitä odotan ystäviltä ja mitä olen itse valmis antamaan? Ja miten ihmeessä tämä ystävyyspostaus liittyy blogiini? No, se liittyy, aika vahvastikin.

Kuten instagram-seuraajani tietävätkin, niin ystävänpäivä sai minut taas mietiskelemään ystävyyttä... Nyt jatkan paasausta blogin puolella. Ensin kuitenkin haluan kiittää. Kiitos kuuluu juuri teille, jotka nyt sydämessänne tiedätte, että kiitän teitä. Kiitos rakkaat. Sitten jatkan paasausta! Tuleva ajatuksenjuoksu on kohdistettu möykkynä ystävyydelle ja kummeudelle ja isovanhemmuudelle ja ketä tämä nyt sitten koskettaakaan. Teksti ei ole suunnattu kenellekään henkilökohtaisesti. Sanon tämän ääneen nyt, jotta epäselvyyksiltä vältyttäisiin, vaikka luulen, että blogini lukijoina tiedättekin jo tämän.

Viimeisen viiden vuoden aikana minä, minun elämäni ja tietysti myös siihen kiinteästi kuuluneet monet ystävyyssuhteet ovat muuttuneet, sanoisinko hurjasti. Jo aivan lähtökohtaisesti meidän elämämme on ollut elämän perusasioista taistelemista. Kun väsymys on ollut niin suurta, että itseäni ei edes kiinnosta, meneekö paita oikein vai väärin päin päälleni, ei tule mieleenkään tehdä töitä sen eteen, että saisi ylläpidettyä ystävyyssuhteita (en siis puhu ystävyyden tärkeydestä). Niin kurjalta kun se kuulostaakin, niin hyvä kun minun ja mieheni parisuhdetta voi juuri ja juuri sanoa PARIsuhteeksi (ei vain perhesuhteeksi äitinä ja isänä), joten ei ystävyyssuhteille paljon resurssejani ole valunut eikä juuri minun muullekaan "omalle" jutulle, kuten harrastamisille. Minulle tällä hetkellä lasten hyvinvointi on numero yksi prioriteetti elämässäni, ja siihen liittyy vahvasti se, että parisuhde voisi hyvin. Sen takia kaikki se pieni panostus, mikä minusta on irronnut muuhun kuin lapsiin, on mennyt parisuhteeseen. Tämä on asia, jonka toivon jokaisen minun ystäväksi itseään lukevan tajuavan.

Ystävyys - roskalavakamaa tällaisessa elämäntilanteessa? Toivottavasti ei.

Uskon vahvasti siihen, että eri elämänalueet elämän aikana välillä aktivoituvat voimakkaammin, välillä taas painuvat taka-alalle. Nyt on ollut ystävyyden aika painua taka-alalle, valitettavasti. Sanon valitettavasti, sillä toki ideaalitilanne minullekin olisi se, että vahvoja ystävyyssuhteita olisi tässäkin elämäntilanteessa läsnä. Ja koen, että parhaassa tapauksessa ne tukisivat minun hyvinvointiani.

Olen aina ollut sitä mieltä, että sanat ovat kääpiöitä, teot jättiläisiä. Siksi pelkillä sanoilla ystävyyttä ylläpitävät ihmiset ovatkin tippuneet ihan itsekseen pois yhteyksistämme... Ehkä kaikkien hyväksi on, jos elämässä ei roiku mukana "pakko pitää yhteyttä syystä tai toisesta" -ihmisiä. Minä en halua elää elämääni narsistien, itseään täynnä olevien, muita vähättelevien, toisia tahallaan loukkaavien, ainaihansairaankiireisten ynnä muiden yhtä mukavien ihmisen kanssa. Mieluummin astun takavasemmalle ja sanon mielessäni goodbyet...

Kaikenlaisista kuraisista suhteista olen valmis luopumaan.

Sitten se ystävyys: toivon, että tosiystävyys kestää elämän myrskyt. Toivon ystävyydeltä vastavuoroisuutta, auttamista hädässä, toisen kuuntelemista, läsnäoloa, välittämistä. Toivon, että ystävät (tietysti omat voimavaransa huomioon ottaen) pystyisivät tukemaan vaikeissa elämäntilanteissa, olemaan myös meidän perheen ystävä. Haluan itse olla ystävä, joka auttaa aina kun mahdollista. Ystävä, joka vähintäänkin on aina läsnä. Uskon sanontaan, että muita auttaessa auttaa myös itseään. Minua ällöttää, ihmetyttää ja ärsyttää nykyinen to-del-la itsekäs aika. Tuntuu, että monilla ei ole muuta ajateltavaa kuin minäitse-projekti. Olen huomannut, että ei ole tavatonta, että omaa itseään hiotaan huippuunsa kaikilla elämän osa-alueilla, ja millään muulla ei ole väliä. Päivä alkaa minäminällä ja päivä loppuu minäminällä. Kauhotaan elämässä eteenpäin jotkut suureelliset tavoitteet silmissä kiiluen matkasta nauttimatta. Ei nähdä sitä tosiaa, että ihminen on ihminen vain toisen ihmisen yhteydessä. Valitettavasti kaukana meidän arjesta on minun ideaali (läpi historian tuttu) koko kylä kasvattaa -ihanne.

Vähitellen olen alkanut tajuamaan, miten niinkin "vähäisiltä" kuulostavat jutut kuin lasten refluksitauti ja allergiat ovatkaan muuttaneet kaikkea meidän perheessä. Aloin kirjoittamaan blogia, jotta saisin oksennettua näihin aiheesiin liittyvää mielensisältöäni sellaiseen paikkaan, jonne sitä voi pukata juuri silloin, kuin siltä tuntuu ja siihen sattuu olemaan aikaa (ja jotta ei tarvitsisi kuormittaa koko aikaa ystäviä näillä asioilla). Kirjoittaessa on pakko myös itse pohdiskella ja jäsennellä ajatuksia, ja se on ollut minulle hyvä asia näiden sairausvyyhtien keskellä. Kaikki nämä lapsivuodet minun kuulumiset ovat vahvasti liittyneet lasteni kuulumisiin, joten tietysti toivoin, että minun kuulumisista kiinnostuneet lukisivat blogia. Ihan joka päivä kun ei vaan ole jaksamista kerrata kaikkea sairauksiin liittyviä juttuja eri ystävien kanssa (ja itse asiassa usein suullisesti en edes saa asioita kerrottua kovin selvästi, nämä sairausasiat kun tuppaavat olemaan vähän monimutkaisempia juttuja). Toivoin, että blogikuulumisia aina syvennettäisiin ystävien kanssa sinne henkilökohtaiselle tasolle sitten, kun nähdään tai soitetaan. Ja näin monen kanssa on mennytkin. Mutta sitten on ystäviä, tai "ystäviä", jotka muun muassa eivät ole blogia kuulemma "kerinneet" lukemaan, öööö... moneen kuukauteen (tai koskaan). Laskin nopeasti, että blogin lukemiseen menee arviolta kymmenen minuuttia viikossa. Mutta onhan se tärkeämpää tietää, kuka salkkareissa seuraavaksi kuhertelee kenenkin kanssa tai montako kymmentä kiloa neiti X saa pudotettua painoa viikossa. Elämä on valintoja täynnä.

Jos sinulla itsellä olisi rankkaa, ja jaksaisit juuri ja juuri kirjoittaa kuulumisia blogiin viikottain (mutta et välttämättä jaksaisi soittaa tai tavata näin usein), niin toivoisitko sinä, että ystäväsi ja lapsellesi läheiset ihmiset lukisivat blogia?

Monet poikien kummit ovat ystäviämme. Kummius on asia, mikä on puhuttanut ja mietityttänyt paljon kaikkina näinä meidän lapsivuosina niin meitä kuin meidän lähipiiriäkin. Meidän pojilla on yhteensä kymmenen tarkkaan mietittyä kummia. Kaikki asuvat viiden minuutin viiva tunnin ajomatkan päässä meistä. Luulimme, uskoimme ja toivoimme, että näin laajalla kummiyhteisöllä olisi edes jonkinlainen arjessa kannatteleva voima näinä vaikeina lapsivuosina... Mutta miten väärässä olemmekaan olleet. Pala palalta olemme käsitelleet asiaa ja yrittäneet hyväksyä tämän karun tosiasian, että meidän lapset tuntuvat olevan suurimmaksi osaksi taakka kummeille. Meistä tuntuu vahvasti, että he eivät tuo iloa eikä heidän kanssaan haluta olla. Heidän kanssaan vietetty aika koetaan hoitotaakkana ja omaa jaksamista syövänä tapahtumana. Haluaisin osata päästää jo irti toiveestani, että kummit olisivat (oman jaksamisen ja omien elämäntilanteiden mukaisesti) jokainen vuorollaan läsnä arjessa; että he olisivat tuki ja turva ja ennen kaikkea lapsen aikuinen ystävä.  Koska poikien kummit näkevät kummilapsiaan keskimäärin pari kertaa vuodessa, olemme alkaneet tehdä luopumistyötä tämän toiveen suhteen.

Tiedän, että joitakin ystäviäni pelottaa jakaa omaa arkea kanssamme, ja he kokevat, että he eivät halua kertoa kuulumisistaan niin suurella äänellä minulle kuin ennen lasten saantia. Mutta ihan yhtä lailla minulla on ystäviä, joilla on todella paljon vakavampi tilanne kuin meillä, enkä minä siltikään halua olla kertomatta kuulumisiamme heille. Ainoastaan mietin tapaa, millä kerron ne. Omien vaikeuksien kautta olen oppinut itse tarjoamaan apuani myös silloin, kun sitä ei todellakaan osata pyytää. Reilu vuosi sitten elin elämäni vaikeinta aikaa: tein aktiivista surutyötä isäni kuoleman takia, taistelin vanhemman lapsen käytösongelmien kanssa päivittäin, hoidin muutaman kuukauden ikäistä nuorempaa imetysdieetaten ja valvoen ja kärsin itse todella voimaa syövistä terveysongelmista. Ihan viimeistään silloin tajusin, miten yksin me olemme.

Välillä mietimme, mikä ihmeen tarkoitus näillä koettelemuksilla oikein on... Viiltävää tässä kaikessa on se, että ne joutuu kokemaan niin yksin (tai kaksin).

Olen myös saanut tämän blogin kautta suuren vertaistukiverkoston, joiden kanssa sähköpostit lentelevät refluksi-allergia-arkea purkaen sillä tavalla, mikä ei muiden ystävien kanssa ole mahdollista. Mutta paraskaan vertaistuki ei vie sitä ystävyydenkaipuuta pois, vaikkakin helpottaa se sitä voi. Ehkä vielä jossain elämänvaiheessa koko meidän perheemme saa kokea vahvoja, voimaannuttavia ja vastavuoroisia ystävyyssuhteita.

Aktiivinen altistaja

Kiitän onneani, että meillä eivät lapset reagoi ruokiin anafylaksialla, sillä tässä olisi viime aikoina ollut hätäpissat minulla housussa jo useampaankin kertaan... Mininullistaja ei enää ole vain murujen kerääjä, vaan todellinen ruokavaras. Hän ei enää siedä sitä, että hänen lautasellaan on erilaista sisältöä kuin muiden saman pöydän ääressä ruokailevilla. Itse asiassa hän ei siedä sitä, että keittiöntasoilla on joitakin rasioita ja pusseja, joiden sisältöä hän ei saa maistaa. Hän siis käyttää kaikki mahdolliset tilanteet hyväksi ja kiipeää tuoleille ja pöydille ruuanmetsästysmatkoille sekä nappaa sekunninmurto-osalla isoveljensä lautaselta oman maistiaisen ennen kuin minä kerkiän edes kättäni ojentaa. Siksi Minimullistaja onkin viime viikkoina itse altistanut itsensä niin maitoproteiinille kuin vehnällekin. Ja joo, lievästi kerrottuna: ei sovi ne jutut meidän pienimmälle. Plääh.

Jos Minimullistaja olisi saanut päättää, niin hän todellakin olisi maistellut tädin jokaista herkkua pöydästä.

No, the Gurun kanssa suunnitelma on nyt se, että Losec pidetään kuukauden kuurina ja koitetaan lopettaa siis viikon päästä. Allergialääkkeellä jatketaan siihen malliin, kun nähdään sille tarvetta (tällä hetkellä tarvetta sille todella on!). Antitrypsiinitesti uusitaan parin viikon päästä, jotta nähdään tämän laajentuneen ruokavalion vaikutukset Minimullistajan suolistolle ja saadaan vertailukohtaa aiemmille testeille. Sitten päästäänkin taas päivittämään tilannetta the Gurun vastaanotolle. 

Vakavassa harkinnassa on koko perheen kotonaruokailun muuttaminen väliaikaisesti maidoton-gluteeniton-tyyliseksi, koska edes se ei riitä Minimullistajalle, että ruuat ovat mahdollisimman samannäköisiä jokaisella. Hän tietää, milloin jollakulla on allergiaversio ja jollakulla toisella ei-allergiaversio... Jos sotilasmainen vahtaaminen ja kieltäminen sekä varsinkin se kamalista oireista kärsiminen ja niiden katselu vähenisi koko perheen imetysdieettaamisen avulla... Huoh.

Elämänohje nro 1

Usein blogeissa näkee ohjeistavia "elä näin/tee näin, niin saat tätä/tulet tällaiseksi" -postauksia liittyen lähinnä hyvinvoinnin johonkin osa-alueeseen. Itse olen sitä mieltä, että yleensä ulkoisten ohjeiden noudattaminen ei johda mihinkään pysyvään muutokseen, ellei niitä oikeasti itse sisäistä ja sitä kautta omaehtoisesti ala elämään niiden mukaisesti. Tästä huolimatta haluan jakaa oman elämänohjeeni teille, koska olen kokenut suuren oivalluksen tämän asian suhteen...

Ensinnäkin, minun mielestäni toimivan elämänohjeen tulee olla lyhyt ja ytimekäs (esimerkiksi kirjoittamani nämä ja nämä sisältävät muuten hyviä ohjeita, mutta ne ovat liian pitkiä numero ykköseksi). Toimiva elämänohje on siis sellainen, mihin voi helposti turvautua myös niissä elämän tiukoissa paikoissa ilman suunnatonta muistikapasiteetin ylläpitoa. Elämänohjeen tulee olla myös tarpeeksi konkreettinen (esimerkiksi pelkkä "rakasta" ei minulle riitä). Sen lisäksi elämänohjeen tulee olla sovellettavissa elämän kaikissa tilanteissa. Siksi minun elämänohjeeni kuuluukin: hengitä.

Ennen suurta oivallustani olisin ehkä nauranut tälle ohjeelle; vai että kehon automaattinen tapahtuma olisi minun paras elämänohje, hah... Mutta tässä vuosien saatossa monta kertaa olen päätynyt toteamaan itselleni: hengitä. Ja se, miksi kirjoitan tästä juuri tässä blogissa, liittyy vaikeassa arjessa selviämiseen. Mikään, mikään muu ei ole minua hermoja raastavissa sairaaaaan ärsyttävissä tilanteissa auttanut niin paljon kuin hengittäminen. Olen kokeillut huoneesta poistumiset, kymmeneen laskemiset, päänsisäiset rakkauden tunnustukset raivon kohteelle ynnä muut keinot. Jo yksi syvään hengittäminen auttaa (monta on tietenkin parempi). Olen keholtani herkkä, joten tämä fyysinen keino on se minun juttuni. Sanat eivät merkkaa tämänkaltaisissa tilanteissa niin paljoa. Sen näen jo siinä, että suruun auttaa minulla enemmän halaus kuin lohduttavat sanat ja alakuloisuuteen enemmän liikunta kuin juttelu.

Elämänohjeeni toimii muissakin kuin ärsyttävissä tilanteissa. Jos on kipuja, hengitän, ja kivut lievenevät. Jos jokin nopeasti tehtävä päätös on vaikea, hengitän, ja ajatukseni kirkastuvat. Jos tanssitunnilla jalka ei nouse, muistan hengittää, ja saan kuin saankin jalan nousemaan pikkuisen korkeammalle. Jos salilla viimeinen kyykkytoisto tuntuu ylitsepääsemättömältä, muistan hengittää, ja rauta nousee pikkuisen paremmin. Jos jännittää, hengittäminen rentouttaa. Jos haluan keskittyä johonkin asiaan, hengitän. Jos kiivaan sydämen omistajana haluan rauhoittaa sydäntä, hengitän. Myös elämäni suurimman surun keskellä hengittäminen auttoi selviämään hetkestä toiseen.

On hassua, että niinkin automaattinen toiminta kuin hengittäminen on luonut minulle uusia oivalluksia ja antanut minulle uuden näkökulman ja avun vaikeisiin tilanteisiin. Olen kuitenkin jo monta vuotta käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti jooga- ja pilatestunneilla, ja näiden tuntien jälkeinen ihana hyvä olo on pääasiassa hengittämisen ansiota. Nyt vasta sen oikeasti tajuan. Ja kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta hengittäminen myös syventää positiivisia tunteita: ilo laajenee hengittämällä, ihan totta. 

Tietysti toivon, että tämä postaus oli turha, ja että te muut jo siellä hengittelette niin vaikeissa kuin kivoissakin tilanteissa :-)

p.s. hengittäminen tässä tarkoituksessa tarkoittaa oikein syvään, rauhassa sisään ja syvään, rauhassa ulos hengittämistä, mielellään silmät kiinni tehtynä.