Uskottavuuskriisissä

Haluaisin, että parhaat ystäväni ja lähimmät perheenjäsenet ymmärtäisivät arkeamme. Se, että ventovieraat ja jotkut kaukaisemmat tuttavat luulevat, että meillä eletään normaalia lapsiperhearkea, on joskus jopa huojentavaa. Minun ei tarvitse selittää silloin mitään muuta, kuin tekovirne kasvoilla todeta peruskysymyksiin, että joo, ihan hyvin meillä nukutaan ja syödään ja poika kasvaa ja elämä on ihanaa.

Kuitenkin, lähimpien kanssa halutaan yleensä jakaa asiat kaunistelematta ja aidosti. Halutaan, että lähimmäinen on mukana omassa elämässä, ymmärtää asiat pinnan alla sekä haluaa jakaa murheet ja olla iloissa mukana. 

Minä olen monesti oirepäivinä uskottavuuskriisissä. Pikkusankari kai sitten näyttää usein terveeltä silloinkin, kun on pahat oireet päällä. Voiko sairas lapsi siis näyttää terveeltä? Onko mahdollista, että kaksivuotias näyttää kipunsa lähestulkoon vain äidilleen ja isälleen? Sama todistelumeininki jatkuu kuin ennenkin. Vain me vanhemmat tiedämme, milloin lapsi on oireinen, muut tulkitsevat lapsen käytöksen AINA joksikin muuksi.

Ihme, että enää ei kuule koliikkiepäilyjä. Tai siis, en kyllä ihmettelisi, vaikka kuulisikin. Nykyisin uskottavuuskriisissä ryvetään tällaisten kommenttien kanssa:

nro 1: Pikkusankari taitaa olla parantunut, kun ei enää puklaile vauvavuotensa tyylisesti, viidenkymmenen puklun tyyliin.
Gastroskopia osoitti, että Pikkusankarin ruokatorven läppä on löysä. Vieläkin. Joten arvatkaahan vain, kuinka löysä se on ollut aiemmin. Happoa siis nousee lähes koko ajan. Pahimpina oirepäivinä Pikkusankari nieleskelee jatkuvasti ylös nousevaa tavaraa. Mutta anteeksi, että se ei näytä samalta kuin puklailu. Samalla tavalla se happo siellä kurkkutorvessa tekee tuhojaan kuin ennenkin.

nro 2: Pikkusankari taitaa olla nyt aika väsynyt, kun käyttäytyy noin yliriehakkaasti, kitisee, heittelee ja puree.
Väsynyt hän ei aina noin käyttäytyessään ole, varsinkaan, kun tuollainen kommentti heitetään sellaisessa tilanteessa, jossa Pikkusankari on herännyt juuri reilun tunnin päikkäreiltä pirteänä ja nukkunut yöuniansa taaperolle normaalin määrän.

nro 3: Pikkusankari taitaa pölötellä pipiä muuten vain, noin niin kuin lauseenmuodostuksia opetellakseen.
Ihan vain tiedoksi kaikille, että koskaan ikinä Pikkusankari ei ole valittanut kurkkupipiä niin, etteikö pipinvalittamisen jälkeen syötetty lääkeannos olisi muuttanut Pikkusankarin käyttäytymistä totaalisesti, tai vähintääkin huomattavasti.

nro 4: Pikkusankari on tainnut saada ylivallan vanhempiinsa, kun noin puljaa ruokapöydässä; haluaa syödä, ei halua syödä, vinkuu toista ruokaa, saa toista ruokaa… 

Kuvittele itsesi syömään kaksi vuotta lähinnä vain kanaa ja bataattia  sosemuodossa. Kai sinuakin pännisi.

nro 5: Taitaa Pikkusankarille olla tulossa hampaita, kun noin jyystää kaikkea suuhun mahtuvaa.
Niitä hampaita on sitten ollut tulossa nonstoppina jo yli kaksi vuotta. Jospa   asia  on kuitenkin vain niin, että Pikkusankari yrittää epätoivoisesti päästä kipeisiin happonousuihin käsiksi, kun kurkussa on paha olo. KAIKEN suuhun laittaminen lisääntyy, kun oireet pahenevat.


Ja jokainenhan tietää, mutta ei muista käytännössä sitä tuttua riimiä, että lapsi on erilainen vieraassa ympäristössä, lapsi innostuu tai hämmentyy uusista naamoista omassa kotona, ja plaa plaa plaa. Mutta hei. En minä jaksa enää selittää. Minä en jaksa enää todistella ihmisille yhtään mitään. Olkoon. 

Sovitaan, että meillä on iloinen, hyväntuulinen ja terve poika nyt, ja aina ollutkin. Ja hänen äitinsä oli vaan vähän pimahtanut, ylihuolehtivainen ja muotidiagnoosin perässä kärkkyvä kreisi. Pitääkin varmaan nyt viimeistään myöntää, että olen syöttänyt ihan vain huvin vuoksi lapselleni vahvoja lääkkeitä koko hänen elinaikansa. Olemme etsiytyneet maan parhaalle allergologille vain siksi, että on pikkusen siistiä käyttää lasta vähän väliä tutkimuksissa ja kontrolleissa. Ja vitsit, että oli kivaa syödä itsekin vuoden ajan vain kanaa ja bataattia! Oli muuten tehokas laihdutuskuuri, vink vink. Ja kyllä siellä leikkipuistossa saa arvostavia katseita, kun kertoo, että meilläpä heräillään 40 kertaa yössä. Ottakaapa vaikka heti kokeiluun!

0,5% kivaa

Ärsyttää, väsyttää, heikottaa ja sapettaa. Nyt on paha olla koko perheellä. Pikkusankarin viikko koostui 99,5 prosenttisesti tavaroiden heittelemisestä, tottelemattomuudesta, yhteistyökyvyttömyydestä, kränäämisestä, syömisestä kieltäytymisestä ja kurkkupipin valittamisesta. Vanhempien viikko kului suuren epätoivon vallassa. Minä en kestä. Pikkusankarin tuska on tarttunut minuun jotenkin järkyttävän voimakkaasti. Sydän muljahtelee ja tykyttelee, ärsytys-suuttumus-huoli-sääli-akseleilla liikutaan vuolaan itkun, lasten korviin sopimattoman kirosanaketjun, mököttämisen ja ovien paiskomisen alueella vuoron perään. Mummo, jonka luona Pikkusankari näyttää yleensä vähiten kipujaan erilaisen virikeympäristön haltioissa olleessaan, oli Mummon kauniiden sanojen mukaan ollut hieman haastava parin hoitotunnin aikana pari päivää sitten… Eilen meidän kummipoika lähti luotamme yökylästä viisi uutta Pikkusankarin hammasrivistötatskaa vartalossaan, jatkuvasta lelusateesta ja ärsyttämisestä kiukkuisena ja äksyilevänä ja muistissaan hyvin kirkkaat tiedot siitä, mitä ruokaa Pikkusankarille ei missään nimessä saa antaa. 

Uupumustasoni viimeisimmän viikon Pikkusankarin oirekirjon kuuntelemisen, katsomisen ja huolestumisen jälkeen on melkoinen; Bamalama-luudan hoilaaminen on korkein mahdollinen aivotoimintani; jouduin kuluttamaan todella ainakin puoli minuuttia äsken, kun mietin, missä minun työpaikkani sijaitsee; olen puhutellut itseäni äitinä (”joo, äiti ottaa...”) jo ainakin omalle isälleni, äidilleni, kummipojalle ja sukulaistytölle tänään.

Ne ovat siis täällä taas: pahimmat mahdolliset oireet.

Kylmää vettä kasvoille

Yritin siirtää bloginkirjoittamisvastuun miehelleni. Sain vastaukseksi murahduksen ja kysyvän katseen. Se siitä. Minä jatkan, kyllä, mutta miten minä voin kirjoittaa tähän refluksi-allergia-pitoiseen blogiin siitä huolien tärväämästä pitkästä arjesta Pikkusankarin kanssa, kun suurimman osan arkipäivistä huolehdin aivan muiden kuin oman perheeni asioista? Mies käy lääkärissä, tutkimuksissa, tenavatuokioissa, avoimissa päiväkodeissa ja puistoissa Pikkusankarin kanssa. Hän näkee suurimman osan niistä järkyttävistä tuskan sisältämistä käytöshäiriöistä, saa ruuat naamalleen, pesee silmät sirrillä allergiakakat ja raapustaa rotaatiopäiväkirjat. Minun osani tässä blogissa on jatkossa ehkä tulkkina olo. Kuuluuko puhelimesta päivän aikana muutakin kuin pelkkää "EI, EI, EIIIIIIIII!!"; saanko luvan mennä tekemään pikasalin työpäivän jälkeen; kuinka monta kurttua miehen otsassa on enemmän kuin eilen, kuinka pahaa rusotusta Pikkusankarin poskissa ja huulissa on...

Kaksi viikkoa miehellä ja Pikkusankarilla meni hyvin, oikein hyvin (huolimatta pienistä oireista jossain siinä välillä). Sitten tuli ämpärillinen kylmää vettä mies-raasun kasvoille. Oireet, pahat oireet. Keskiviikkoaamuna nykyisen rotaatioideologiamme mukaisesti tattaripuuron sekaan laitettiin yksi pakastemansikka. Siitäkös se sitten lähti. Poika punoittaa, kiusaa, heittelee tavaroita, valittaa kurkkuaan - ja mies on lievästi sanottuna väsynyt. Oskillometriassa paikoillaan pysyminen ei tullut kai kyseeseenkään – tutkimusta ei saatu tehtyä. Kaksi pahaa oirepäivää, ja hymy oli viety mieheni kasvoilta.

Nyt muistan taas, mistä alun perin lähti ideani töihinmenoon…

Mitä meille kuuluu?

En minä tiedä. Tai ainakaan en osaa pukea sitä hyvin sanoiksi. Elämämme on vielä muutoskriisivaiheessa ja tunteet sekaisin. Muutaman faktan voinen silti tiputtaa tähän nyt:

Jokaiseen päivään kuuluu hysteeristä itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä.

Erilainen väsymys vaivaa ja uuden rytmin opettelu on vaikeaa.

Gastroskopia on tehty. Erään työpäivän jälkeen minulle esiteltiin sairaalasta saatuja reippausmitaleja hehkuvin silmin: oli pikkueläinelefanttia, pyörätarroja ja komea diplomi. Pikkusankarille sopivaa jätskiäkin oli annettu palkintona paikanpäällä. Tulokset tulevat parin viikon päästä, mutta sen tiedon sai jo viedä kotiin, että ruokatorven ja mahalaukun välinen läppä on löysempi kuin normaalisti kaksivuotiaalla. Mutta todennäköisesti aika paljon läppä on kuitenkin kiristynyt vauvaiästä, jolloin oksennus pulpahti neljäkymmentä, seitsemänkymmentä kertaa vuorokaudessa ulos.

Vehnäaltistus on nyt suoritettu lääkärin valvonnan jälkeen kotona peräti kaksi kertaa aina edellisestä toipumisen jälkeen. Kaikilla kerroilla on oireita tullut, mutta päättelyproblematiikkaa on vaikeuttanut kahdella ensimmäisellä kerralla Pikkusankarin mahaan päätyneet yllätyslöydöt lattialta. Tämä viimeinen kerta oli onneksi muista muuttujista puhdas, joten päätelmä on, että ei ole vieläkään vehnän aika Pikkusankarilla.

Isi ja poika pärjäävät loistavasti kaksin. Siis LOISTAVASTI.

Työpäiväni jälkeinen aika on yleensä kaksijakoinen: ensin äiti ei saa koskea, puhua eikä liikkua. Äiti käsketään tomerasti ”ulos!”, heti, kun hän on astunut ovesta sisään. Viimeistään parin tunnin päästä äiti ja Pikkusankari kuitenkin sylittelevät, pusuttelevat, kikattelevat ja lueskelevat sohvalla. 

Painajaiset ovat alkaneet piinata Pikkusankaria. Yöllisiä horroreihin heräämisiä on viimeisen kuukauden ajan ollut joka yö yksi viiva kolme. Tyhmissä unissa seikkailevat Pikkusankarin hätääntyneiden huutojen perusteella ainakin kissa, ja vissiin unissa on aina pimeää. Normaalia vai ei, sitä en tiedä. Näiden heräämisten lisäksi viimeisen kuukauden ajan refluksivaivoihin Pikkusankari on herännyt myöskin yksi viiva kolme kertaa: ähisten, puhisten, levottomasti liikkuen, nieleskellen, valittaen pipiä tai vaan suoraan lääkekaapille hoiperrellen ja huutaen ” ANNA LÄÄÄÄÄÄKETTÄ!”. Ja luonnollisesti tässä elämänvaihemurroksessa VAIN isi kelpaa yölliseen lohduttamiseen. Pikkusankari alkaa suorastaan raivoamaan, jos minä tulen hänen huoneeseensa yöllä helpottamaan hänen oloaan. Äiti saa kyllä tosi nopeasti lähtöpassit ja huonon mielen. 

Työni on raastanut minut aika kuiviin ensimmäisen kahden viikon aikana. Opeteltavaa on hurjasti ja töistä palautuminen vie paljon aikaa. Töihin on kuitenkin kiva lähteä, ja yhtenä motivaattorina toimii myös mieheni suusta kuultu ilmoitus: ”Kotiin jääminen oli oikeasti hyvä ratkaisu. Nautin suunnattomasti Pikkusankarin kanssa touhuamisesta.” Aivan mahtavaa, sanon minä.

Refluksilähitulevaisuus

Allergologilla käynti muutama viikko sitten antoi uusia etappeja seuraavien kuukausien refluksielämällemme. Nyt kun pari vuotta on tungettu lääkettä jos toistakin aaltoilevasti oireilevan Pikkusankarin sisuksiin, joskus huonommalla, joskus paremmalla menestyksellä, on kuulemma aika arvioida tilanne kokonaan uudestaan. Allergologi määräri Pikkusankarin gastroskopiaan sekä oskillometriaan. Losec pitää tauottaa viikoksi. Nyt jo kauhistuttaa se kivun määrä, minkä Pikkusankari mahdollisesti kehossaan tuntee seuraavien päivien aikana. Epäreilua, sydäntä raastavaa ja maailman kauheinta. Ja isompi kulta siellä kotona, I wish you luck!

Surumeininki

Mitä olen tehnyt edelliset vuorokaudet? Lähinnä itkenyt.
Purskahdan holtittomaan itkuun, kun saan ulko-oven aamulla painettua kiinni. Vollotan autossa yrittäen samalla tihrustaa liikennevalojen väriä. Katselen kyynelvirran läpi töissä miehen minulle lähettämiä Pikkusankarin aamukäheällä äänellä kertomia tarinavideoita ja ihastelen maailman suloisimpia kuvia hassuista ilmeistä ja äidille lähetetyistä pusuista. Ystävän kysyessä työpäivästä revahdan parkumaan. Illalla ahdistus puristaa rintaa niin, että itkusta ei vain tule loppua. Aamulla toisiinsa kiinni turvonneet silmät muistuttavat yön surumeiningeistä. 

Ei tämä helppoa eikä kivaa ole. Minulla on ikävä poikaani.

Apua.

Tämä äiti avaa ensi maanantaina ulko-oven kello 7:45 ja on pukeutunut johonkin ihan muuhun kuin tuulipukuun ja lenkkareihin. Tulevalla kauppalistalla lukee vedenkestävät meikit ja nenäliinat.

Apua.

Miten selviän, kun joka päivä pitää olla tekemisissä työyhteisön ja suuren ihmisjoukon kanssa ja vieläpä puhua jostain muusta kuin omista lapsista, oireista, vaipan sisällöstä, omasta jaksamisesta ja viime yön itkuista? Olla asiantuntija jossain muussa asiassa kuin näissä.

Miten soljuvasti Pikkusankarin oireiden kokonaisvaltainen seuraaminen ja tiedottaminen siirtyy minulta miehelle?

Onko minua vastassa joka päivä mies, joka ryntää höyryt korvista nousten samalla oven avauksella pihalle, kun minä saavun töistä? 

Saanko kestää VIELÄKIN kauheampaa uhmaa kuin tähän mennessä olen kokenut, nyt mielenosoituksellisessa tarkoituksessa? Vai olenko minä nyt se kivempi vanhempi, jolle ei kränäillä niin paljon kuin kotivanhemmalle, ja jonka kanssa on aina hauskempaa?

Mitä tapahtuu Pikkusankarin sosiaalisille leikkihetkille nyt, kun minä en raahaa häntä enää ystävieni muksujen luo leikkimään? (Tutut perheelliset blogin lukijat, meille SAA tulla edelleen leikkimään, vaikka Pikkusankaria kieltämässä onkin päivisin isi eikä äiti.)

Kuinka usein saan sydäreitä töissä, jos miehen puhelut alkavat ”meille kävi pieni haaveri…”? (Onneksi työskentelen sairaalassa…)

Syönkö vahingossa työpaikan taukohuoneessa olevan synttärikakun kahvitauolla itsekseni? 

Muuttavatko meidän pyykit sitten väriään ja kokoaan usein?

Kelpaako meidän talossa sitten kuunneltavaksi enää mikään muu kuin joku rokki tai mättö, jos isompi mies saa pienemmän miehen puolelleen 2-1-asetelmaan äitiä vastaan?

Haluanko sitten enää urheilla, valokuvata, lukea…? Siis tehdä niitä omia juttuja, joita olen tähän mennessä pyrkinyt viikoittain aina jossain välissä tekemään. Vai haluanko sitten ollakin iiiihan koko ajan Pikkusankaria syliin maanittelemassa, kun en ole töissä? Niin, ja onko niihin omiin juttuihin ylipäätään enää aikaa? 

Apua.

Kotiäitiyden loppu

Työolo muuttui kotioloksi samalla, kun Pikkusankarin vointi muuttui kertaheitolla hirmuhallitsijasta hihittelijäksi. Törkeän levoton zyrtec-aika kesti kuukauden. Jokaisena tuon kuukauden päivänä toivoin hartaasti pääseväni töihin lepäämään, mieluiten jo heti samana päivänä. Kun zyrtecin poisto- taikasauva heilahti pari viikkoa sitten, ja Pikkusankarin joka minuuttinen ilkivalta ja itsensä satuttaminen loppuivat, aloinkin taas ajatella, että ”ehkä SITTENKIN olisi ihanaa olla kotona…”. Tuolloin työhakemuksia oli kuitenkin jo raapustettu ja haastatteluissa ravattu. Niin, ja sitten kun oikein mieluista työpaikkaa minulle tarjottiin, en aikaillut, vaan päätin muuttaa kotiäitiyden koti-isyydeksi intuitioni varassa. Päätöksen jälkeen vasta oikeasti mietin, mitä tuli tehtyä.

Jos ajattelisin itsekkäästi, haluaisin tietysti olla hyvät kaudet kotona ja paskat päivät töissä (ottakaa tämä kirjaimellisesti, nimimerkillä viimeiset kolme päivää tunnin välein vihreää ja limaista allergiakakkaa siivonnut huolestunut äiti). En siis välttämättä haluaisi töihin, jos vain itseäni ja meille silloin tällöin tarjoiltavaa oireetonta ihanaa arkea ajattelen nyt, kun normaali ylä-alamäkiarki on taas alkanut ja suuuuuri pahis on poistettu Pikkusankarin lääkevalikoimasta… Nautin suunnattomasti oireettomasta/vähäoireisesta arjesta Pikkusankarin kanssa. Tykkään oikeasti olla kotona. Mutta. Minähän en ole reiluun kahteen vuoteen ajatellut yhtään itsekkäästi, joten tämä töihin lähtöpäätös tuntuu oikein hyvältä ja oikealta ensisijaisesti lastani, mutta myös miestäni ajatellen. 

En keksi yhtään syytä, miksi Pikkusankarin kannalta tämä ei olisi hyvä päätös. Mieheni haluaa jäädä kotiin. Tulemme taloudellisesti toimeen tällä kotihoitajavaihdolla juuri ja juuri. Pikkusankarin ja isin suhde lujittuu entisestään. Mieskin saa kokea sen, paljon puhutun kotivanhemmuuden. Ja onhan se kiva, että Pikkusankarin pällisteltävänä päivät pitkät on välillä jokin muukin kuin aina se äidin sama naama. Ja ihan kiva homma vieläpä, että se toljoteltava on just Iti. 

”Mitä tykkäisit, jos äiti lähtisi töihin, ja isi jäisi kotiin kanssasi?”

”Äiti, töihin!”, pieni sormi osoittaa ulko-ovelle tomerasti, ”Mo mo!”.

Ihmeparantuminen, jeah right!

Koimme yhdeksän täysin käsittämätöntä oireetonta päivää. Aina iltaisin odotin seuraavaa päivää. Mietin, miten mahtavia naurunräkätyksiä taas saan huomennakin kuulla Pikkusankarilta ja miten hauskaa meidän on LEIKKIÄ yhdessä koko päivä. Hautasin töihin paluusuunnitelmatkin. En pelännyt huomista. En miettinyt, että miten ihmeessä selviän taas seuraavasta kymmentuntisesta päivästä kaksin Pikkusankarin kanssa.  En joutunut miettimään, kestääkö pinnani karjumatta ja kiroilematta, montako rikkalapiollista tavaraa tänään särkyy ja olenko saanut Pikkusankarille yhtäkään bataattilusikallista ruokaa suusta alas siihen mennessä, kun mies tulee töistä. En joutunut häpeämään illan zumbassa turvoksiin itkettyjä silmiäni. Koin normaalit uhma-känkkäränkkä-maahanläjähtämiskohtaukset vain mielenkiintoisina pikkuhaasteina arjen askareiden lomassa. Kyllä, tuon ihanan reilun viikon aikana sain taistella tunnin ulkovaatteiden päällepukemisesta, kieltää samasta asiasta päivän aikana neljäkymmentä kertaa, kuunnella mä haluun-karjumista korvien soimiseen asti… Mutta olipa se kaikki helppoa. Kehitykseen kuuluvaa. Rationaalisesti selitettävää. Selkeästi terveen taaperon kovaa uhmaa. Semmoista, että uhmakohtauksesta selviämisen jälkeen aina hymyilyttää.  

Näistä päivistä olemme kiitollisia. Edellispäivän iltana refluksioireet palasivat. Nyt viimeistään voin myöntää itselleni, että oireuhmatunnistimeni toimii ihan oikeasti ja vieläpä todella hyvin. Iltaa kohden Pikkusankarin meininki alkoi epäilyttävästi muistuttaa tuskakuukauden käyttäytymistä; päätöntä riehumista, puremista ja itsensä satuttamista. Nukkumaanmenostakaan ei tullut mitään. Eipä ollut huippuviikon ”pari lausetta Eemeli-kirjasta – ja Pikkusankari kuorsaa” -kaavaa enää. Pieni mies vääntelehti ja kääntelehti, puhisi ja valitti. Hän halusi vain syliin olkapäätä vasten pystyasentoon nukkumaan. Viimein Pikkusankari osoitti kurkkuaan ja rintakehäänsä ja sanoi ”polttaa”. 

Kun uni vihdoin voitti pienimmän, me vanhemmat istuimme surullisina alas ja olimme viisaampia kuin koskaan ennen tällaisessa tilanteessa. Emme vain sanoneet sitä tyypillistä ensioireiden ilmaantumisen jälkeistä ”No, seurataan tilannetta rauhassa. Ei lähdetä muuttamaan vielä mitään. Eihän tuostakaan illan parituntisesta nyt voi ihan varma olla, että mitä se oli, kuinka pitkäkestoista oireilu tulee olemaan, ja mistä se johtui…” Tuskakuukauden kokemukset jyskyttivät molempien takaraivoissa. Siksi me…

1. …taas kerran myönsimme, että ihmeparantumista ei ollutkaan tapahtunut. Joka ikinen kerta, kun on edes yksi täysin oireeton päivä, alamme kehitellä jotain aivan mielettömiä ihmeparantumiskuvitelmia. Silloin teemme jo suunnitelmaa kaikkien lääkkeiden vähentämisistä, innostumme uusista villeistä rotaatioista, unelmoimme normaaleista kahvilakäynneistä ja kuvittelemme koko perheen ruokaongelmista vapaita ulkomaanmatkoja seuraavalle kuukaudelle. Sitten, ihan yhtäkkiä tästä kaikesta normaalimaailmasta haavemaailmasta on taas luovuttava. Ei se ollutkaan ihmeparantuminen.
2. ...päätimme lopettaa Losecin vähentämisyritykset saman tien. (Lue edellinen kohta.) Kyllä, olimme alkaneet tämän yhdeksän unelmapäivän aikana joka toinen päivä antaa happosalpaajaa vain puolikkaana annoksena, ”koska tilannehan oli niin hyvä”! Se oli virhe. Näköjään.
3. …yritämme kiduttaa Pikkusankaria ilman riskiruokia, elättäen hänet todellakin vain varmasti sopivilla kana-bataatti-soseilla ensi viikon perjantaihin asti, koska silloin pitäisi suoliston olla taas siinä kunnossa, että sinne voidaan lykätä allergologin valvonnassa uutta kidutusta, vehnää.