Syypää mun hymyyn

Nenäliinakasat ja valkosipulin kynnet sängyn vieressä ovat toivottavasti tältä vuodelta nyt kokonaan ohi, kun Pikkusankarin toinen pirullinen refluksinpahentajanuha on voitettu. Jospa nyt voimme jatkaa mahdollisimman normaalia, ihanaa arkea taas vähän aikaa! Koska valitettavaa juuri nyt ei ole ja hehkuttaa en viitsi tämän enempää, tyydyn arkisiin räpräyksiin viestillä perusarki on oikein kivaa, kun lapsi on oireeton.

Hymyilen.

Isin bravuureita ja piirakanrypytyskilpailun varma voittaja

Meidän keittiönpöydän ääressä on jo puolivakavasti huolestuttu taloutemme mahdollisesta kariutumisesta. Reilu kolmivuotias Pikkusankarimme on todellinen jääkaapin tyhjentäjä. Mutta minkäs teet, voivat suursyömärivanhemmat vain katsoa itseensä ja yrittää ymmärtää, kun lapsi kinuaa lisää, lisää ja lisää. Toisaalta, voimme olla iloisia, että olo on Pikkusankarilla sen verran hyvä, että ruoka maistuu ja että olemme oppineet tekemään allergiaruuasta maukasta! Muun muassa tällaiset ruuat maistuvat nyt:

Isin bravuuri nro 1: munakoiso-fetapaistos

Halkaise munakoiso ja ripottele puoliskoille suolaa. Anna itkeä 15-30 minuuttia ja pyyhi pinnalle kertynyt neste pois. Leikkaa ohuita siivuja ja asettele ne voideltuun vuokaan. Lorauta päälle laktoositonta kermaa, murustele (feta)juustoa ja heitä ripaus mustapippuria. Paista uunin keskitasolla 175 asteessa n. 30 minuuttia.

Isin bravuuri nro 2: tattariletut

Sekoita keskenään 3dl laktoositonta piimää, 3dl tattarihiutaleita, 1tl psylliumia, 30g laktoositonta voisulaa ja ripaus suolaa.  Anna turvota vähintään 15 minuuttia. Paista laktoosittomassa voissa pannulla. Tee pieniä ja ohuita lettuja, jos haluat, että ne pysyvät kasassa. Seoksesta tulee parinkymmenen letun pino.

Isin bravuuri nro 3: tattaririeskat

Sekoita 5dl laktoositonta piimää, 5dl tattarihiutaleita, 50g laktoositonta voisulaa ja ripaus suolaa. Anna turvota 15 minuuttia. Voitele leivinpaperi ja levitä seos ohuelti paperille. Paista uunin keskitasolla 250 asteessa 15 minuuttia. Aineksista tulee kaksi pellillistä.

Sitten rypytyskilpailunvoittaja. Äitin tekemänä. Älkää kysykö, kuinka monta kertaa olen piirakoita ennen rypyttänyt, mutta sen voin kertoa, että huutava rimpuileva Minimullistaja oli sylissä samaan aikaan näitä kaunokaisia tehdessä.

Sekoita keskenään 2dl vettä, 4dl tattarihiutaleita, 1rkl laktoositonta voita ja ripaus suolaa. Vaivaa kunnolla. Jähmetä jääkapissa peitettynä ainakin 15 minuuttia. Laiskat eivät jaksa hakea laatikosta kaulinta, vaan käyttävät sormia levittämiseen. Laita kiinteähköä bataattisosetta keskelle ja rypytä kauniisti. Paista 250 asteessa 15 minuuttia. Uunista oton jälkeen piirakat kannattaa voidella laktoosittomalla voilla.

Laita ihan mitä vain sallittua ihan minkä määrän tahansa- muffineja on tehty myös melkein viikottain. Pikkusankari tietenkin on suuressa roolissa näiden sotkemisprosessissa valmistusprosessissa.

Näissä on vissiin joku määrä tattari- ja kinoajauhoja, psylliumia, murskattua banaania, laktoositonta maitoa, kermaa ja/tai jukurttia sekä marjoja. Psyllium on turvotettu nesteessä. Kaikki on sekoitettu keskenään. Uuni on ollut jotain 180 ja 200 asteen välillä. Paistoaika on ollut jotain 10 minuutin ja 20 minuutin väliltä.  

Meillä Pikkusankarin ruokia syö nykyään kaikki. Paljon.

Tiukennus flunssaseulaan

Hei mahdollinen vieraamme!

Olisi ihana nähdä jo,

mutta olethan ystävällinen,

ja jätä tulematta kylään, 

jos sinulla on "vain pikkuflunssa", " vähän kröhää", "olen ehkä tulossa kipeäksi-olo"  tai jotain sitä pahempaa.

Haluamme sinut vieraaksemme heti, kun olet toipunut, terve ja tartuntakyvytön.
Käsidesipurkin kautta toki.

Terveisin Pikkusankarin ja Minimullistajan perhe

Täällä kärsitään pienen ajan sisään jo toisen flunssan pahentamista refluksioireista. Lyhyesti sanottuna: Ei ole yhtään kivaa. Nyt se on taas kerran koettu: muuten tasapainoisessa tilanteessa pelkkä mukaharmiton flunssa tekee suuret tuhot refluksin hoitotasapainoon. Näin ollen joudumme nyt valitettavasti tiukentamaan flunssaseulaamme ja heittämään pois pitkään kiinni pitämästämme, tavallisen perheen "ainahan sitä on kaikkialla liikkeellä, tulkaa vain!"- periaatteen.

Älkää ottako tätä henkilökohtaisesti.

Blogissa hiljaista, meillä ei

Kun päivisin näyttää jatkuvasti tältä...

...ja kuulostaa tältä...

(Uloshan sitä on lähdettävä, oli itkua tai ei. Pikkusankari ei anna armoa. Mukavaa yhdessä touhuamista kerrassaan!)

...on kai jotain tehtävä.

Meininki ei todellakaan ole nyt samaa luokkaa kuin elämämme Pikkusankarin ollessa saman ikäinen. Tasan kolme vuotta sitten, juurikin kolmikuisena, meillä todella valvottiin. Meillä herättiin 20-40 kertaa yössä, siivottiin yli 50 oksennusta päivässä ja hinattiin tuskaisia vaunulenkkejä päivisin tuntikaupalla aurinkolasit silmillä. Loppuaika meni kantaen kirkuvaa vauvaa sylissä hyssyttäen tai outoina, hieman itkuttomimpina päivinä vain pitäen yllä ympärivuorokautista sirkusta kiinnittämällä vauvan huomiota pois vaivoistaan. Siis normaalia vauva-arkea elellen, kuten tuolloin luulimme ja meille kerrottiin.

Minimullistajan kanssa on hieman erilaista. Tällä hetkellä Minimullistaja nukkuu öisin! Siis hän herää vain syömään, puolentoista viiva neljän tunnin välein. Yhtenä yönä hän veteli kuuden tunnin pätkän! (Me vanhemmat emme tietenkään, kun pitihän sitä tarkistaa tuon aikana pari kertaa kehtotyypin rintakehän nousu ja hengityksen lämpö.) Mutta Minimullistajan päivät - ne eroavat toisistaan todella paljon. On hyviä päiviä, tämmöisiä:

Ja sitten on niitä, jolloin tuommoisesta ei voisi haaveillakaan. Silloin itketään paljon. Silloin oksennuksia saattaa tulla triplamäärä hyviin päiviin verrattuna. Mutta hyvinäkään päivinä Minimullistaja ei nuku päiväuniaan vaakatasossa. Vain kantorepussa. (Äidin hartiat kiittävät tästä treenistä! Ja isän kädet kiittävät joka ilta hierontaa kerjäävästä vaimosta...). Huonoina päivinä päiväunet ovat lyhyempiä pyrähdyksiä, kun höyhensaaria pommitetaan jatkuvasti nieleskelyillä, röyhtäisyillä ja tuskaisilla itkuilla. Mutta hyvinä päivinä kantoreppu tarjoaa parhaimmillaan yli tunninkin unia.

Postauksen alku varmasti kertoikin, että imetysdieettiä on kiristetty taas hieman. On ollut pakko, vaikka haikein mielin luovunkin lempparivihanneksistani, -mausteistani ja hiilihapollisista juomista... Myös maitotuotteiden rajoittaminen tekee pahaa, vaikka Pikkusankarikin sen tietää: "Äiti, varo, ettei tuosta tule oireita pikkuveljelle!", hän sanoo, kun minä kaivan jääkaapista jukurttipurkin. Pikkueksperttini selittää usein myös vieraille heti ensimmäisenä ilmoitettavana asiana tervehdyksen jälkeen: "Pikkuveli itkee, koska hänellä on mahanväänteitä."
Fiksu lapsi. Hän tietää, etteivät vauvat muuten vain tai ilkeyttään ja tuhmuuttaan itke. Voi kumpa kaikki aikuisetkin olisivat yhtä viisaita.

Onpahan testattu

Okei, minä en ehkä kuitenkaan ole niin huono äiti, että lapsukaisestani kasvaisi hirviö. Minun antama kasvatus ei ehkä olekaan ihan niin mieltävioittavaa, kuin lapsukaiseni käytöksestä voisi ajoittain päätellä. Ne olivatkin ne lääkkeet, taas. Tai siis lääkkeiden puute. Nyt on sitten testattu vuorotellen olla ilman kaikkia Pikkusankarin lääkehoidon tukipylväitä - Losecia, Seretideä ja Aeriusta. Yhden ollessa tauolla muut dropsit tarjoiltiin normaalisti. Valitettavasti joudun toteamaan, että ilman näitä lääkkeitä emme vain yksinkertaisesti pärjää.

Aeriuksen tauottaminen tuo iho-ongelmat.

Losecin tauottaminen tuo rajua ilkivaltakäyttäytymistä, pipin valittamista, tavaroiden tunkemista syvälle suuhun, aamulla heräämistä epäinhimilliseen aikaan, ruuan huutamista ennen kuin huomenta keritään sanomaan.

Seretiden tauottaminen tuo jatkuvanoloista kauhkoamista, sekopäisyyttä, rajat rikkovaa hillumista, suuuuurta tottelemattomuutta, runsaampaa vedenjuomista, useita yöllisiä (muitakin kuin vessa-) heräilyjä.

Mutta onpahan testattu, sadoilla kyyneleillä.

Lääkevenkslausta ja muuta elämää

Losec toi avun hankalaan elämäämme taas kerran. Sitten pakkaa lähdettiinkin jälleen sekoittamaan Seren poisjätöllä erotusdiagnoosia metsästäen. Nyt tilanne Pikkusankarilla on taas epäselvä. Lisäselvyyttä saadaan ehkä muutaman päivän aikana, tai mahdollisen (kolmannen, huoh) oskillometriakokeilun jälkeen, tai viimein Seren takaisinoton jälkeen. Sitten ehkä tiedämme, tuleeko Pikkusankarin oireisiin paras vaste refluksi- vai astmalääkkeistä (vai tarvitaanko molempia edelleen).

Viimeisten kuukausien aikana refluksi- ja allergiajutut ovat pyörineet päässämme paljon. Osittain johtuen tietenkin Pikkusankarin alati vaihtuvan lääkearsenaalin ja oireiden kirjon takia, osittain Minimullistajaan liittyvien huolien takia. Onneksi elämään mahtuu muutakin, vaikka aina siltä ei tunnukaan. Kivaa on tajuta se, että saan tehtyä monia semmoisia juttuja nyt, mitä Pikkusankarin ollessa samanikäinen kuin Minimullistaja nyt, en olisi todellakaan uskaltanut tai pystynyt tekemään.

Siis mitä mä täällä teen? Suositussa ravintolassa perjantaina kello 21, vauva mukanani?

 

Muun muassa uskalsin käydä Minimullistaja messissä ulkona illallisella ystäväni kanssa. EI olisi tullut kyseeseenkään taukoamatta karjuvan kolmikuisen Pikkusankarin kanssa. Mutta okei, jotta ei ihan niiiiin helppo vauva teillä-fiilistä jäisi kellekään, kerrottakoon, että matkat ravintolaan ja takaisin taitettiin kantorepussa, kun parinkymmenen minuutin kävelymatka rattaissa ei maistunut Minimullistajalle sitten millään. Ja puolet syöntiajasta hän oli sylissä, tissillä tai kantorepussa. Mutta ei itkenyt koko aikaa. Sehän tässä pointti oli kai.

Helpotuksen huokaus

Meillä huokaistaan syvään, onnellisina. Viimeinen viikko on ollut sekä Pikkusankarin että Minimullistajan osalta hyvinkin ihana, hyvä ja huojentava.

Losecin aloittamisen jälkeenhän tilanne oli hyvinkin epäselvä. Nyt se sitten selvisi, the Gurun soittoajalla sivumaininnassani, mikä siinä heti Losecin aloittamisen jälkeen Pikkusankaria oirehditti: flunssa. Minä, refluksikoulun neljännen vuoden oppilas, en muka sitä itse kunnolla taaskaan tajunnut! Flunssa kun taitaa olla yksi suurimmista refluksin pahentajista. Viimeisen niistopäivän jälkeen meillä helpotti, ja kovasti helpottikin. Sen jälkeen yleinen meininki meillä on ollut tälläistä:

Niin ihana näky, eikö!

Rauhallista. Melko kilttiä. Iloista. Vain perusuhmakiukut ovat jääneet jäljelle (on muuten aika iisiä verrattuna pipikiukkuun, taas kerran sen totean!). Huomattava juttu on ollut myös se, että Losecin vaikutuksen alaisena Pikkusankari on ITSE kaksi kertaa sanonut hetimmiten ruokailun jälkeen, että "nyt tästä tuli pipi". Nämä kerrat olivat mandariinin ja kirsikan jälkeen - juuri niiden, jotka ovat olleetkin ehkä sopivia-listalla! Aika paljon mukavampi tilanne saada tieto Pikkusankarin sanomana näin kuin kokea se hänen kaaoskäyttäytymisen kautta. Ehkäpä Losec on tehnyt Pikkusankarin olon sen verran tasaisesti hyväksi, että hän nyt itsekin tunnistaa ne ruuat, mistä refluksivaivat pomppaavat esille.

Minimullistajan olo on selkeästi helpottunut myös. Pääsyyt ovat varmasti imetysdieettini sekä Silicea. Tällä hetkellä suuhuni eivät päädy ollenkaan kukkakaali, parsakaali, sipuli, valkosipuli, paprika, suklaa, kaakao, vehnä, kaura, nokkonen eikä rosmariini. Kahvia ja maitotuotteita olen hieman rajoittanut. Tarkennan listaa jatkuvasti, aina kun siltä näyttää ja kuulostaa. Minimullistajan hyvän olon lisäsyyt ovat varmasti mm. hyvät maitohappobakteerit, hyvä d-vitamiini sekä rokottamattomuus. Asiaa helpottaa tietenkin myös se, että hänen suolistonsa kehittyy jatkuvasti - ja tällä kertaa ilman, että siellä on koko ajan tulehdustila käynnissä (verrattuna Pikkusankari-paran ensimmäiseen seitsemään tuskakuukauteen ärtyneine suolistoineen ja kurkkutorvineen).

Suodaanko meille oikeasti nyt tämä? Lattialla hetkiä viihtyvä vauva! Ihanaa!

Ja hei, nyt minä tiedän vastaukset aiemmin esittämiini kysymyksiin. Minimullistajan kohdalla vastaus jokaiseen kysymykseen on: ei ole normaalia. Nyt meinaan meillä nukutaan ihan hyvin ja ollaan vaakatasossakin eikä tuskaitketä ja kaarellevedetä ollenkaan niin paljoa kuin ennen.

Kaikki voi muuttua hetkessä molempien kohdalla. Siksi nautin NYT.

Kyseenalainen valvomisennätys

Valvoin viime yönä kuuteen asti aamulla. Sitten nukuin tunnin. Ei, en ollut kreisibailaamassa strobovalojen alla. Eikä lapset herättäneet kuin sen normaalin määrän: Pikkusankari muutaman kerran ja Minimullistaja parin tunnin välein. Minä valvoin, koska minä en päässyt tänään Isoon Kaupunkiin viettämään kivaa päivää. Siiiiiis mitä?

Minä itkin katkeria kyyneleitä aamukuuteen asti. Jeah. Nyyhkytin ja vollotin hyperventiloimiseen asti. Itsekin pakollisten jäähdyttely(vessa)taukojen aikana  jääkylmää vettä kasvoilleni iskien mietin, että mitä nyt tapahtuu. Sitten tajusin: Nyt on tapahtunut se, että arki on niin sairaan rankkaa ollut nämä viimeiset kuukaudet, että nipin napin menetetty mahdollisuus ihanasta koko päivästä (vain vauvan kanssa) tuntui e-rit-täin pahalta. Olin jo valmistellut mielessä kaikki suunnitelmat ihanista maisemista (ehkä jopa kameran kanssa), ehkä jostain upeasta brunssipaikasta, ystävätapaamisista (jos siltä olisi tuntunut), kävelystä rauhassa kaupunkia katsellen ja sitten bonuksena messukäynnistä mielenkiintoisilla messuilla, jossa olisin voinut käydä muiskauttamassa pusun mieheni poskelle. Ja tämä kaikki ilman, että jokatoinen sana olisi "ei" ja jokatoinen sana "älä".

Se, että lastenhoito Pikkusankarille ei järjestynyt päivän viimeisiksi tunneiksi, romahdutti minut täysin. Eipä ole koskaan tämmöinen, meidän arjessa useinkin kohdattava pettymys, tuntunut näin pahalta. Kaksi vaikeaa kuukautta yhden haastavahkon ja yhden todella haastavan lapsen kanssa kotona on tehnyt rumat tehtävänsä minun mielen sopukoille ja kropalleni myös. Tähän lisänä imetysdieetti (no okei, ei kauhean rankka, mutta silti vähän vaikuttava) ja kaikki se muu moska, mikä eilen illalla tuli päin kasvojani sekä se fakta, mikä minulla ainakin pitää paikkaansa, että surulliset ajatukset lisäävät surullisia ajatuksia. Siksi oma isä oli myös mielessä kovasti yön säkkipimeinä tunteina. Ja silloin ei lisäkyyneliltä vältytä.

Yöllä valvominen on oravanpyörämäistä. Kello liikkuu, uni ei tule. Sitten kello liikkuu ja uni ei tule, koska kello liikkuu liian nopeasti. Kohta en kerkiä nukkumaan. Kohta pitää imettää. Sydän hakkaa kymmenpotenssissaan. Miten selviän huomisesta päivästä?

Olen kai saanut ihanan paljon "omaa aikaa" tämän kahden kuukauden aikana. Muutaman kerran viikossa pääsen ehkä urheilemaan, jos sattuu mies olemaan silloin kotona, kun minä jaksaisin urheilla, imetysväli on siihen juuri silloin sopiva ja kun ei ole muuta yhteistä sovittua menoa. Muuten olen saanut muutaman vain Minimullistajan kanssa vietetyn parituntisen kotona ja muutaman kerran päässyt lähtemään vain Minimullistajan kanssa pois kotoa pidemmäksi aikaa. Arvokkaita tunteja. Luulisi, että tämä riittäisi. Mutta järkyttävän oireisen Pikkusankarin ja koko ajan kannettavan, välillä melko itkuisenkin Minimullistajan kanssa arki syönee niin kovasti jaksamistani, että viime yö näytti suuren pettymyksen kautta, että kaipaus jälleen ihan omalle päivälle on suuri. Ja juuri semmoiselle päivälle, kuin tämä olisi ollut. Harmi, että meillä ei auttavia käsiä paljon ole, ja että ne kädet, jotka ovat, kokevat Pikkusankarin kanssa olon (oman arvaukseni mukaan) melko rasittavana (ja siis ei ihme!). Emme ole niitä vanhempia, jotka joutuvat sanomaan, että piru kun ovat koko ajan pyytämässä lapsia hoitoon ja yökylään. Ja mikäs siinä olisi onnellisena kotona lasten kanssa 24/7/365, jos toisen lapsen kanssa joutuisi taistelemaan vain normaaleista uhmajutuista ja toinen lapsi nukkuisi vaikka joskus rattaissa.

Viime öisen valvomisennätyksen palkintona minulla on kymmenen sentin paksuiset yläluomet, mustien aukkojen näköiset silmänaluset, pyörryttävä olo ja maitoa nolla millilitraa (jotenkin kiva takauma kolmen vuoden takaiseen oloon...). Onnea minulle tähän päivään!

Aivan sekaisin

Oiretta, ei oiretta, tosi paljon oiretta, tosi hyvä päivä... Nyt on sellainen tilanne, että en itsekään tiedä, mitä tästä kaikesta ajattelisi Pikkusankarin suhteen.

Losecia on annettu Pikkusankarille reilun viikon verran. Yhtenä päivänä ystäväni kommentoi yhdessä vietetyn päivän jälkeen: "Enpä ole koskaan nähnyt Pikkusankaria noin iloisena, auttavaisena ja reippaana." (En minäkään, piiiiitkään aikaan.) 

Meillä tämmöinen onnistuu vain, jos sattuu olemaan oireeton päivä.

Toisena, Mummolassa vietetyn päivän jälkeen, Mummo (to-del-la hyvähermoinen ihminen) joutuu myös kerta toisensa jälkeen korottamaan ääntään ja kieltämään vakavasti hammastapurren Pikkusankaria älyttömien tekosiensa takia. (Yleensä Pikkusankari on niin mielinkielin Mummon kanssa.) 

Supermiehellä superpahat oireet. Silloin kellään ei ole yhtään kivaa.

Kolmantena päivänä uskallan lähteä poikien kanssa ulos ilman, että olen ysiysivarma, että vähintään toinen juoksee auton alle ja toinen tippuu ojaan rattaiden kanssa.

Vain oireettomina päivinä hiekka päätyy sankoihin eikä suuhun.

Neljäntenä päivänä taas sitten lykkään muksut töistä tulevalle isille jo oven raossa ennen kuin hän kerkiää edes kenkiään riisua ja juoksen itkemään makkariin.

Oireisina päivinä harrastuksetkaan eivät kiinnosta. Silloin se on vaan suuri itku, parku ja juoksu vanhemman luo parvelle.

Niin. Nyt en sitten todellakaan tiedä mistään mitään. Mutta onneksi vielä ei tarvitsekaan. Nyt nautimme täysillä niistä päivistä ja hetkistä, kun oireita ei ole. Ja yritämme selvitä oirepäivistä vaikka sitten minuutti minuutilta.

Onneksi arki on Losecin aloittamisen jälkeen ollut, syystä tai toisesta, kuitenkin kokonaisuudessaan oireettomampaa kuin ennen. Se on ollut joko-tai-meininkiä. Ennen Losecin aloittamista arki oli monta viikkoa yhtä kauhkoamista. Lähes koko ajan.

Refluksimörkö vs. huono äiti

Kuten viime postauksessa tilitin, Pikkusankarin tilanne oli kriisiytynyt pahasti. Viimeisen kahden kuukauden aikana muutoksia on tapahtunut enemmän kuin pienelle pojalle niitä soisi samaan aikaan tapahtuvan. Losec oli lopetettu pikkuhiljaa, Seretide oli tauolla oskillometriaan varatun ajan takia ja Aerius oli myös pois epäsopivuusepäilyn takia. Henkilökohtaisessa elämässä myllersi myös: Pikkusankari sai pikkuveljen ja menetti pappansa. Kaikki samaan aikaan. Ei ihme, että refluksi räjähti esille niin voimakkaana!

Onneksi apuun ryntäsi the Guru. Vastaanotolla pähkäillessämme totesimme, että refluksi-astma-joku muu-erotusdiagnoosin takia (ja mahdollisen pikaisen arjen helpotuksen takia) aloitamme Losecin uudestaan, mutta nyt tyylillä kuuri, ei nyt tätä sitten syödään taas seuraavat kaksi vuotta- ajatuksella. Näin ajatellen sen takaisinotto on minunkin helpompi sietää (minä kun en ole kovin innokas lääkkeentuputtaja, vaikka niin kai refluksilasten äideistä yleensä luullaan...). JOS Losec vie oireita pois, oireet aiheuttaa refluksi. Tällöin lopetamme Seren, ja katsomme, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Jos Losecista ei ole mitään vastetta, voimme päätellä, että oireilun taustalla on astmaoiretta (tai jotain muuta), mikä selviää sitten ensin Losecin JA sitten Seren poisjätöllä. Parin viikon päästä arvioidaan tilanne, nyt mennään puolellatoista Losec-pillerillä ja kahdella Sere-annoksella päivässä. 

Jos toteamme, että lääkkeisiin ei vain tule vastetta ja kaikki lääkkeet saadaan uudestaan vähitellen lopetettua oireilun jatkuessa, voimme todeta, että lapsi on hankala, hankalassa iässä, kasvattajat ovat epäonnistuneet kasvatuksessa, mustasukkaisuus tekee lapsen hulluksi tai jotain muuta.

Pikkusankari-parka

Luulen, että meidän on aika luovuttaa taistelu refluksipeikkoa kohtaan Pikkusankarin osalta. Vai miltä kuulostaa:

Pikkusankari on alkanut heräilemään öisin montakin kertaa (tätä ei ole tapahtunut piiiitkään aikaan).

Aamuisin Pikkusankari herää yhä aiemmin ja aiemmin, tänään klo 5:30 huutamaan ruokaa (parempina aikoina olemmehan saaneet nukkua jopa puoli kasiin asti!).

Suolisto-oireiden lisäksi Pikkusankarille on alkanut ilmaantua iho-oireita.

Pikkusankarin hengitys on alkanut taas haisemaan mädäntyneelle kalaämpärille. (Ja kyllä, suuhygienia on vallan mainio ja kolmivuotishammastarkastuksesta tuli kehut)

Isoa valkoista G:llä alkavaa pulloa on tarvittu noin kolme kertaa päivässä entisen nollan viiva yhden sijaan. 

Pikkusankari on jatkuvasti kinuamassa maitoa ja muuta naposteltavaa.

Kädet, lelut, roskat, kepit, kävyt ja hiekka ovat koko ajan syvällä suussa. Matot ja sohvat saavat nuoleskelupuhdistuksen. Joo, hampaita muuten tekee vieläkin.

Lelut lentävät jo Minimullistajan päällekin (tähän asti heittäminen on kohdistunut lähinnä vain muualle kuin ihmisiin).

Minun vaatteet ovat saaneet uusia mielenkiintoisia kurkistusaukkoja, kun Pikkusankari on sylissä ollessaan purrut ne hajalle.

Mitään, siis mitään ei uskota. Kaikki tehdään päinvastoin kuin säännöt ovat. Aivan kaikkea uhmataan viimeiseen asti. Kaikkia kohtaan tehdään hallaa ja mikään (hienoimmista kasvatusoppaistakaan repäisty) keino ei tuota tulosta uskomisessa.

Vanhemmat ovat jo niin rasittuneita ja väsyneitä jatkuvaan kieltämiseen, vahtimiseen ja kränäämiseen, että miettivät perheneuvolaan soittoa kasvatusongelmissa sekä joutuivat yhtenä liian aikaisena aamuna laittamaan Pikkusankarin sohvalle katsomaan A. A. Milnen satuhahmoja hyppimässä telkkarissa ja painuivat itse vielä nukkumaan (no, antoihan Minumullistaja meidän sitten nukkuakin 10 minuuttia vielä, jes!).

Vanhemmat eivät uskalla liikkua Pikkusankarin kanssa juuri missään. Täystuho on taattu. Ja jos tämä meno jatkuu, omassa päättömyydessään Pikkusankari uhmaa jo omaa henkeään.

Että kai sitä on kohta sanottava Losecille taas tervetuloa lääkekaappiimme.

Normaaliuden rajat

Täällä ollaan taas normaaliuteen liittyvien kysymysten äärellä.

Onko normaalia, että vauva nukkuu vaakatasossa ollessaan päivisin viiden minsan pätkäunia koko päivän?

Onko normaalia, että vauva ei juurikaan viihdy lattialla, vaikka itse olisi vieressä suurten vinkuvien ja välkkyvien leluröykkiöiden ja isoveljen haarahyppyesitys-shown kera?

Onko normaalia, että vauva kyllä rauhoittuu ja nukahtaa yleensä syliin ja kantoreppuun pystyasentoon, mutta ei jatka uniaan vaakatasoon siirryttäessä ollenkaan?

Onko iiiiisot röyhtäisyt ja usein toistuvat nieleskelyt normaalia?

Onko normaalia, että vauva herää välittömästi, kun vaunujen vatkaus loppuu?

Onko taakse päin kankena kaarelleveto itkun kera normaalia?

Onko tuskaitku jossain määrin normaalia?

Hmmm. Jotenkin kuulostavat kovin tutuilta nämä kysymykset... Viimeksi, kolme vuotta sitten, näitä itsekseni pohtiessa en juurikaan esittänyt niitä kenellekään, koska jo pienenkin kyseessä olevan asian esille oton jälkeen sain vastaani melkein poikkeuksetta ”vauvavuosi on rankka jokaiselle ja vauvat nyt vaan itkevät” – vastauksen. Se siitä sitten seitsemäksi kuukaudeksi; siihen asti, kunnes vauva nukkui ympärivuorokauden 5-10 minuutin pätkissä, itki enemmän kuin ei itkenyt ja oli saanut pahan refluksitaudin lisäksi itselleen refluksin aiheuttaman astman, laajat allergiat sekä tulehtuneen kurkun, sekä hyyyyyvin väsyneet vanhemmat.

Nyt kysyn näitä samoja kysymyksiä itseltäni, ja yritän muistella, oliko arki tämmöistä Pikkusankarilla silloin, kun refluksi, allergiat ja astma oli saatu hetkeksi todella hyvin kuriin tiukan imetysdieetin ja tupla-annoksilla aloitettujen lääkkeiden avulla noin kahdeksankuisena (kun elimme kai normaalia vauvaelämää hetken...). Todennäköisesti olisin vastannut silloin suurimpaan osaan kysymyksistä: ei ole normaalia.

Minimullistajan kanssa tilanne ei ole vielä mennyt pahaksi. Mutta varpaillani olen koko ajan. On päiviä, että arki on juurikin sellaista, että yllä olevat kysymykset tulvivat mieleeni samaan tiuhaan tahtiin kuin huolen kyyneleet tulvivat silmiini. Sitten on päiviä, jolloin arki vaikuttaa oikein normaalilta vauva-arjelta. Selkeästi, jotain ruokavaliossani on vielä korjattavana, koska päivät vaihtelevat vielä melkoisesti... En vaan millään, en millään haluaisi luopua kanojen ja lehmien tuotteista, sen verran itsekäs kun olen...

Vaakakupissa puntaroidaan joka päivä normaaliutta ja sitä, kuinka suuret tuskat siedämme Minimullistajalla olevan ennen kuin ryhdymme aina seuraavan ruoka-aineen poistoon tai muuhun toimenpiteeseen.

Liian muodikkaita

Vaikka refluksitauti kuinka muotia nykyään olisikin, niin minä en missään nimessä muotidiagnoosi GER:iä Minimullistajallekin halua. Viimeiset kolme vuotta me olemme olleet jo aivan liian muodikkaita minun makuuni. On nukuttu öitä kymmenen minuutin pätkissä. On mahdollisesti saatu kuulovaurioita koko päivän korvan vieressä karjuvan vauvan huudosta. On talsittu säällä kuin säällä monen tunnin nukuttamislenkkejä aurinkolasit päässä. On kituutettu kuuden ruoka-aineen imetysdieetillä. On tankattu lapsi täyteen happosalpaajaa, allergialääkettä, astmalääkettä, närästyslääkettä. On yritetty selvitä edes 20 prosenttisen täysjärkisinä järrrrkyttävän pipikiukun lievittäjinä. On selitelty, kerrattu, vaadittu ja kerjätty, jotta meidän perhettä ymmärrettäisiin paremmin.

Toivoisin itselleni hieman huonompaa muotihajua tämän toisen lapsen kohdalla. On meinaan aika sairaan rasittavaa olla muodikas.

Miten olen tätä muodikkuutta pyrkinyt vähentämään ja miten jatkossa pyrimme pitämään vauvan mahdollisimman muodittomana? (Allergologimme ohjeiden mukaisesti)

-Raskausaikana pyrin syömään mahdollisimman monipuolisesti, jotta vauva saisi totutella kaikkeen jo vatsassa. Totuushan oli hieman toisenlainen kaikenlaisine himoineen ja inhoineen varsinkin ensimmäisten kuukausien aikana. Siinä ei paljon monipuolisuudesta voitu puhua, kun ruokavalio koostui vain karkista, pullasta, leivästä ja pastasta joka päivä ensimmäisen neljän kuukauden ajan. No, mutta parhaani tein ainakin loppuaikana.

-Raskausaikaan kuului onneksi kuitenkin runsaasti maitohappobakteereja sekä monivitamiinitabletin lisäksi vielä c-vitamiinia ja d-vitamiinia.

-Vauvalle laadukasta maitohappobakteeria ja d-vitamiinia. Meillä käytössä Biolaten maitohapot ja aloitteilla Bioteekin teho-d:t.

-Rokotteet skipataan kokonaan ennen yksivuotissynttäreitä. Sen jälkeen katsotaan tilanteen mukaan, mitä otetaan. Se, mikä otetaan, otetaan mahdollisimman hajautetusti.

-Vauvalle EI korviketta, ja JOS on todella tarpeen, niin sitten HA-korviketta.

-Kiinteiden aloitus lykätään puolen vuoden ikään, jos vain maitohanat minulla ovat heruvia sinne asti.

-Mahdollisten pienten/"normaalien" mahavaivojen hoitoon Siliceaa ja/tai Cuplatonta.

-Jos vauva vaikuttaa todella itkuiselta ja selkeästi kivuliaalta, ja jos kyseessä on samanlaista oirehdintaa kuin esikoisella (pätkäunia, taaksepäin jäykkänä kaarelle vetoa, kivuliasta puklaamista tai nieleskelyä, vaakatasokammoa yms.), niin minun ruokavalio heti karsintaan! Joko heti pois maito, kananmuna ja viljat (ja mahdollisesti muut yleisesti närästystä aiheuttavat ruoka-aineet) tai yksitellen ne, jotka näyttävät aiheuttavan oireita. Ensimmäiset pari viikkoa menivät Minimullistajan kanssa suhthyvin. Sitten alkoivat itkut. Tuskaitkut. Lähdimme karsimaan ruokia yksitellen. Lista on valitettavasti kasvanut edellisestä postauksesta kauralla ja suklaalla. Mutta nyt vauva vaikuttaa melko tuskattomalta! Tuttua salapoliisityötä olemme siis tehneet, ja todennäköisesti työ jatkuu, mutta toivomme vähintäänkin, että Minimullistajan olo ei koskaan ikinä mene niin pahaksi kuin Pikkusankarin ensimmäisten seitsemän tietämättömyyskuukauden aikana - olemmehan me tehneet nyt kaikkemme, jotta Minimullistajan mahdolliset refluksi- ja allergiaoireet saataisiin kuriin mahdollisimman varhain.

Enkä minä pistäisi pahakseni, jos Pikkusankarikin muuttuisi pikkuisen vähemmän muodikkaaksi.

Hetkiä

Nykyinen elämämme on hetkiä.

 

Kun surun hetkestä pääsee yli, vastaan tulee ilon hetki. Ilon hetki saattaa muuttua huolen hetkeksi.

Olen antanut itselleni luvan olla heikko. Otan jokaisen tunteen vastaan sellaisena kuin se tulee.

Isä, kaipaan sinua.

Asuntomme on täyttynyt surunvalittelukukista, vauvaonnittelukukista sekä syntymäpäiväkukista. 

Surutyö on kesken.

Olemme yrittäneet jatkaa arkea normaalisti. Tehdä normaaleja juttuja.

Silti. Myös Pikkusankari pohtii tapahtunutta omalla tavallaan.

"Äiti, arvaa mikä tämä on?"

Meidän perheen pienin ihminen, olkoon hän bloginimeltään Minimullistaja, on mullistanut elämämme - ja tuonut siihen kaivattua iloa.

Hän on niin rakas.

On se vaan älyttömän upeaa, kun saa ihmetellä pienen pieniä käsiä.

Ja kun lattialta alkaa löytymään vauvan leluja...

Niin. Mitä tulee tämän blogin oikeaan aiheeseen, niin sivutaan nyt sitäkin sitten: oireettomana täällä ei olla oltu. Losecista on nyt kokonaan irrottauduttu. Onneksi postista saapui jotain lohduttavaa.

Toivotaan, että tämän purnukan sisältö alkaa taas vaikuttamaan positiivisesti Pikkusankarin oloon.

Ja syy, miksi esittelen vauvan bloginimelläkin, on se, että saatanpa joutua kertomaan hänestä täällä vähän enemmänkin, valitettavasti.

Jääkaapin ovessa on nyt muutakin kuin kummipojan piirrustuksia ja onnittelukortteja.

Refluksi- ja allergiapeikot karjuvat selkämme takana kovaa. Yritämme kuitenkin epätoivoisesti pitää alkuajan-suoliston-tottumattomuus-tonttua kädestä kiinni, viimeiseen asti. Ruokarajoituksia on ollut yksinkertaisesti PAKKO tehdä. Yksi kerrallaan, vain kaikista kauheimpien huutotuntikausien jälkeen...

Mitä meillä kuuluu?

Mitä meille kuuluu ja mitä meillä kuuluu?

Tämmöistä.

Tästä se helppo vauvavuosi sitten starttaa.