Miltä tuntuu, kun saa nukkua?

Puoli vuotta sitten mietin, joko se on virallista. Se, että meillä (suurin piirtein) nukutaan. Nyt sen voi varmaan sitten sanoa todella olevan virallista, kun tilanne on sama edelleen, eikö? Meille nukkuminen ei tarkoita välttämättä läpiyön nukkumista, mutta jos heräilyä kahden alle kouluikäisen kanssa tapahtuu alle viisi kertaa yössä, niin eikö sitä voisi sanoa jo läpiyön nukkumiseksi? :-D 

Kehityshän meillä on ollut viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana huima nukkumisen suhteen - siis siitä neljästäkymmenestä yöheräämisestä ollaan tultu alle viiteen! Miltä tämä viimeisin puolivuotinen on sitten tuntunut? Mitä on tapahtunut? Alla muutamia huomioita.

Asioita välillä voi muistaakin, myös ilman kalenteria. Ennen tämä ei tullut kyseeseenkään. Kaikki, siis ihan kaikki piti kirjoittaa kalenteriin, jos muisti.

Kun menee salille, ei tarvitse miettiä, että kehtaako sinne mennä vain venyttelemään tai saunomaan. Ja siis että jos päättää tehdä oikein rankan treenin, niin sen jaksaa tehdä, eikä siitä palautumiseen mene viikkoa.

Päässä tuntuu normaalilta. Ei siis ole sitä elän jossain harmaassa, tahmeassa betonisangossa -fiilistä jatkuvasti.

Lasten kiukut, uhmat ja oireilut jaksaa selvittää päivisin paljon paremmin. Niitä ei ota jotenkin niin henkilökohtaisesti enää.

Lasten kanssa touhuilut tuntuvat paljon kevyemmiltä. Enää ei tarvitse miettiä esimerkiksi sitä, että jaksaako lattialeikeistä oikeasti nousta laittamaan lounasta tai mitä kamaluuksia tapahtuu, jos nukahdan kesken legoleikin.

Koti pysyy järjestyksessä vähän paremmin. (Mutta joo, termi ”vähän paremmin” on oikea sanavalinta tähän...)

Sydän on rauhoittunut, eikä rytmihäiriöitä ja kuolemantuntuisia vinoonpumppailuja tule joka päivä.

Sairastelut (flunssat ym.) ovat vähentyneet kahdenksankymmenenprosenttisesti.

Silmien alla olevat pikkulapsivaiheen perusvarusteet eli sorakuopat ovat hieman madaltuneet.

Ensimmäinen ajatus puhelimen soidessa ei ole (absurdi?) toive siitä, että joku ystävä soittaisi ja kertoisi, että tulee hakemaan lapset mitä pikimmin puistoon ja minä saan vaipua lämpimään päiväuneen pariksi tunniksi.

Elämä tuntuu kaikin puolin paljon mielekäämmältä.

Kun kymmenen leuanvetoa ja fitnesspakarat eivät enää innosta

Mitä sitten tapahtuu, kun urheilua kohtaan tuntema suurin intohimo laimenee? Onko sosiaalisesti epäsuotavaa, että personal trainerin vaimo ei jynssää koiranpissatusliikkeitä ja haarapotkuja joka ilta? Eikö fysioterapeuttimies latele vaimolleen tiukkoja faktoja liikunnan terveysvaikutuksista päivittäin ja saa vaimonsa vaikka itku silmässä kahvakuulan pariin tai lenkkipoluille? Mitä keholle sitten tapahtuu, kun lastenteatteri ja palapelit kiinnostavat enemmän kuin pakkotoistot? Voiko kokonainen, täysin eheä, mielenkiintoinen ja hyvä elämä olla olemassa myös urheilun ulkopuolella?

Niin, miten tässä näin kävi? Että urheilukertoja on viimeisen vuoden aikana kerääntynyt viikkoon nolla viiva kolme? Minulle, urheilua rakastavalle naiselle? Syy on... mikäs muukaan kuin lapset. Lapset ovat kipeitä, niitä ei voi viedä lapsiparkkiin. Lapset ovat oireisia, niitä ei voi viedä lapsiparkkiin. Lapset ovat jo väsyneitä, niitä ei voi viedä lapsiparkkiin. Lapsilla on harrastuksia, pitää toimia taksikuskina. Mies on töissä, en pääse lähtemään. Tukiverkko on pieni, eikä niiltä muutamilta lähellä asuvilta kehtaa kysyä omien, suht turhien menojen vuoksi lastenhoitoa eikä sitä automaattisesti tarjota, niin en siis pääse lähtemään. Lasten kanssa on juuri jokin kiva leikki kesken, joten ei vaan raaski lähteä. Perheajasta ei haluaisi paljon nipistää. Kotityötkin olisi kiva saada tehtyä. Ihan illalla ei todellakaan jaksa lähteä urheilemaan, koska rauhoittuminen ennen sänkyyn menoa on minun keholleni tärkeä asia. Päivät tulee buukattua kaikkea muuta kivaa tekemistä täyteen, joten salille ei edes kerkiä. 

Niinpä niin. Siinäpä läjä syitä, mutta myös tekosyitä. Siksi tätä tekstiä kirjoitankin. Sillä valaistumiseni tämän viimeisen vuoden aikana onkin ollut, että minua ei tämä haittaa. Ja tästä asenteestani olen enemmän kuin yllättynyt. Mitä on tapahtunut? On tainnut tapahtua suuri näkemysmuutos koko elämää kohtaan. Toimin nykyään itseäni vahvasti kuunnellen. Myös tässä asiassa. Vaikka tiedän, että säännöllinen urheilu auttaa siihen ja tähän ja tuohon, niin silti minusta usein tuntuu, että sillä urheilun ajalla onkin kivempi olla lasten kanssa, tai miehen kanssa tai koko perheen kanssa, mitä missäkin tilanteessa. Tiedän, että tulee uusi tilanne, jossa voin ehkä valita toisin. Tiedän, että juuri nyt muuten liikunnallinen arkeni lasten kanssa riittää. Höystettynä ehkä niillä parilla viikottaisella salikerralla, jos siltä tuntuu. Nyt ajattelenkin, että liikkumattomuus olisi kammottavaa, mutta urheilumattomuus ei. Ennen urheilumattomuuskin olisi myös ollut ehdoton nounou.

Pointtina tässä on se, että minulla on hyvä omatunto tästä kaikesta. En ole koskaan pakottanut itseäni urheilemaan eikä liikunta ole koskaan ollut minulle väline pudottaa painoa, joten pakkoa senkään suhteen liikunnan harrastamiseen ei ole ollut. En ole koskaan vääntänyt pakolla tiettyä saliohjelmaa läpi tai raahautunut kehoani kuuntelematta jumppatunneille vain, koska sinne jostain syystä kuuluu mennä. Silti – olen jokseenkin aina olettanut, että hyvä elämä ja hyvä arki ovat absoluuttisesti yhtä kuin säännöllinen urheilu. Nyt tiedän, että se ei ole. 

Tämä ajatustavanmuutos ei tarkoita sitä, että nyt annan itselleni loppuelämän kestävän luvan jäädä sohvalle rötväämään. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että en enää pitäisi liikunnasta tai että kehottaisin muita liikkumaan vähemmän. Rakastan liikuntaa edelleen ja kannustan mielelläni ihmisiä liikunnan pariin!

Tämä tarkoittaa vain sitä, että ymmärrän nyt paremmin ihmisiä, joiden harrastusrepertuaariin ei urheilu välttämättä kuulu. Tämä tarkoittaa myös sitä, että en koe tarvetta selitellä itselleni (enkä muille), miksi en ole käynyt salilla tai pilateksessa tai tanssitunnilla pitkään aikaan. Nykyään en koe yhtään huonoa omaa tuntoa siitä, että viikon ainoa urheilusuoritus on pulkkamäki tai metsäretki. 

Tässäkin asiassa ajatusten vapauttaminen ulkoisista kahleista on mahtavaa: teen juuri sen, mikä hyvältä tuntuu ja juuri niin usein, kuin hyvältä tuntuu (jos perhe ja arki siihen joustavat). Enää en jaksa myöskään stressata ajanjaksoista, jolloin en vain yksinkertaisesti pääse liikkumaan, vaikka haluaisin (tietysti se vähän surettaa, mutta ei sen enempää). Tiedän, että uusia mahdollisia päiviä tulee, jolloin pääsen, jos haluan. Tiedän myös, että kotiäitiyden vaihtuminen syksyllä melko liikkumattomaan päivätyöhön saattaa kohottaa urheiluhaluja korkeammaksi! Ja jos näin käy, niin silloin toivon, että sille löytyy aikaa.

Tankotanssitanko seisoo keskellä eteisaulaa, mutta ei suinkaan pölyttymässä. Minä en ole tankotanssinut kahteen vuoteen, mutta lasten kanssa pelleilemme siinä joka päivä. Usein, kun naapurin lasten vanhemmat tulevat lapsiaan hakemaan, päällyshousut on heitetty kasaan ja lapset saattavat löytyä katon rajasta... Salikortti saattaa jämähtää viikoksi, pariksi kassiin, mutta arjen aktiivisuudesta tuo jämähtäminen ei kerro mitään. Tanssibileet järkätään lasten kanssa ainakin pari kertaa viikossa milloin minkäkin Hertan Maailman tai Prodigyn tahdissa. Olen myös huomannut, että ei se mitään, vaikka niitä lihaksia ei salille pääsekään pumppaamaan joka viikko. Jonkinlainen lihaskunto pysyy yllä tässä kotiäitinä ollessakin, meillä kun kotiäitiys ei tunnu olevan vaakatasoista, passiivista työtä (onko se tosiaan joillakuilla?). Meillä erilaiset sirkustemput ja lasten kanssa möyrimiset ovat perusarkea.

Se, mikä tässä muutoksessa on myös kivaa, on se, että tiedän, että joka kerta, kun menen urheilemaan, teen sen innolla ja täynnä tarmoa! Jos tulee sellainen viikko, että haluan urheilla joka päivä (ja jostain kumman syystä pääsen näin tekemään, heh), tulen nauttimaan siitä viikosta ihan yhtä paljon kuin viikosta, jolloin urheileminen ei innosta ollenkaan. Enää en arvota omaa arkeani urheilun kautta, enkä senkään kautta, olenko edistynyt treeniohjelmassani tai hauiksen ympärysmitan kasvattamisessa. Minusta on tullut fiilisliikkuja – ja se, jos mikä tuntuu kivalta, helpolta ja hauskalta! Ei tarvitse stressata kaloreita, kiloja, leuanvetojaenkkoja eikä maratonaikoja. Tämä ei silti poissulje sitä, ettenkö voisi iloita urheilun tuottamasta hyvästä olosta, hyvin menneestä treenistä tai lenkistä tai intoilla mahtavasta tanssitunnista ja mielen rauhoittaneesta kehonhuoltotunnista. Tämä ei myöskään sulje pois sitä, ettenkö joinakin aikoina haluaisi käydä joka päivä urheilemassa. Fiiliksen mukaan.

Niinpä niin, aito rentous taitaa olla saavuttanut tämänkin osa-alueen elämästäni.

Perustasolla: kanakeitto

Me emme ole koskaan olleet oikein keittoihmisiä, mutta Pikkusankari on tykästynyt nyt erityisesti kanakeittoon, joten muistutan teitäkin tästä erittäin helposta ja lämmittävästä ruokamahdollisuudesta jakamalla nyt ohjeen teidän kanssanne :-) Ohjeesta tulee noin neljä annosta.

400g broileria (fileitä tai suikaleita)

n. 1kg vihanneksia (toimiva setti on esimerkiksi 1 paprika, 200g purjoa, 4 porkkanaa, 1 parsakaali, 400g herkkusieniä TAI pakastevihanneksia)

mausteita (esimerkiksi suola, mustapippuri, kurkuma, korianteri, paprikamauste, sipulijauhe...)

2l vettä

Tässä kanakeitossa on käytetty kaupan pakasteallasta hyödyksi.

Jos kanat ovat fileitä, paloittele ne suikaleiksi. Ruskista kanat pannulla, ja mausta mielesi mukaan. Jos et käytä pakastevihanneksia, pese, kuori ja paloittele vihannekset. Laita kattilaan vesi ja keitä kanoja sekä vihanneksia vedessä 20-30 minuuttia.

Tämän helpommaksi keiton teko ei voi tulla :-)

Ruokapäiväkirja: reilun viikon lounaat

Olisiko ruokapostauksen aika? Vaikka ruoka on monta kertaa päivässä mielessä ja käsissä ja suussa, tulee minun tosi harvoin tehtyä ruokapäiväkirjapostauksia (viimeksi heinäkuussa!). Itse kuitenkin insporoidun usein muiden ruokapostauksista ja instakuvista. Pitäisi ehkä jaksaa kaivaa kamera useammin esille... Jotenkin sinne instagramiin vaan on paljon helpompi jakaa näitä(kin) kuvia. No, tällä kertaa täällä on vuorossa reilun viikon lounaat.

Avocado-rucolasalaatti. Tähän oheen piti syödä vielä jotakin, mutta "jotenkin" (lapset) se jäi.

Palsternakka-jauhelihapaistos

  

Pähkinä-siemen-salaatti

Riistawokki

Lantturanskiskiksia ja avocadoa. Lapset söivät lounaaksi tarkoitetun ruuan kokonaan pois, joten minä tyydyin näihin.

Jauheliha-porkkanapata

Munakokkeli sienillä, lehtikaalilla ja fenkolilla

Täytetty kana vihannespedillä

Tämä on hyvinkin normaali lounasviikko. Puolet lounaista vegeä, puolet muuta. Kaikki kala-ateriat taisivat osua päivälliselle. 

Makoisaa viikon jatkoa jokaiselle!

Takauma vauvavuoteen

Synnäriltä se alkoi. Nukkumattomuus ja tuskallinen itku. Huonetovereideni vauvat olivat postikorttivauvoja - he lähinnä seilasivat untenmailla tai vain vähän parkaisivat välillä tankkauksen merkiksi. Minun vauvani, se oli heti alusta asti kuin ehkäisyneuvolan kauhukertomuksesta: itkuinen, tyytymätön ja koko ajan heräilevä. Jo tuolla vauvanhakulaitoksessa ollessani uumoilin, että tästä lähtien meidän perheessä kannettava ei tarkoita tietokonetta, vaan vauvaa. Kun pääsin rakkaan parkuvan nyyttini kanssa kotiin, olin väsyneempi kuin koskaan ennen koko elämässäni. Mutta vähänpä tiesin, mikä minua odottaisi. Minua odotti kidutuksien kidutus. Sellainen vuosi, jolloin nukuin ehkä sadasosan siitä, mitä kehoni olisi tarvinnut.

Päivät kuluivat harmaan raskaan väsymyspeiton alla toimiessa. Vuorokaudet täyttyivät sylissä ja kantorepussa nukuttamisesta, kantamisesta ja hyssyttelystä eri asennoissa, itkun kuuntelemisesta ja itse itkemisestä, pitkistä epätoivoisista nukuttamislenkeistä ja jatkuvana viihdekeskuksena toimimisesta. Vauva ei viihtynyt missään eikä nukkunut juuri missään. Vauva halusi olla koko ajan rinnalla, mutta sai silti järkyttäviä rintaraivareita.

Iloinen tapahtuma. Täynnä itkua.

Luulin olevani normaalia heikompi, herkempi ja avuttomampi vanhempi. Oletin, että ne ohjeet, joita kuulin neuvolassa ja lähipiiriltä, olivat totta. Luulin, että vauva itki nälkäänsä. Jo sairaalassa ensimmäisenä yönä hoitajat työnsivät pullon käteeni, kun kuulivat vauvan itkun vain jatkuvan ja jatkuvan. Kotona tungimme lehmänmaitoa vauvaamme ennen imetystä, imetyksen jälkeen ja imetysten välissä - koska vauvahan itki nälkäänsä. (Niin, vaikka hän kasvoi normaalisti, ja voi jopa tukevasti...) Koska itku ei hellittänyt, vaan päinvastoin tuskaisuus vain lisääntyi, suositteli terkkarimme kiinteiden aloittamista kolmikuisena – tietenkin perunalla. Sitä me sitten itsekin kauhusta vollottaen työnsimme väkisin vauvamme suuhun, koska vapaaehtoisesti vauvamme ei todellakaan, ei siis todellakaan, halunnut sitä syödä.

Mikään ei auttanut. Eivät korvikkeet eivätkä soseet. Hänellä ei ollut tarvetta lisämaidolle eikä -ruualle. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan, että tämä ei ole normaalia. Tämä ei ole vain sitä, että vauva on temperamentiltaan tällainen ”vähän haastavampi” tai että hänellä olisi vain jotain ”koliikkia”. Aloin luottamaan äidinvaistooni. Siitä huolimatta, että sain kuulla kerta toisensa perään, että ”vauvat nyt vain itkevät”, ”et ole vain tottunut vauvanhoitoon” ja sen sellaista, aloin ottamaan asioista selvää. Sain käsiini kehutun allergologin yhteystiedot ja sain hätäajan hänen vastaanotolleen.

Viihdyttiinkö meillä autossa? Arvaatte varmaan.

Siellä vastaanotolla itkin. Voi että minä itkin. Joku ymmärsi, joku auttoi, jollain oli apua tilanteeseemme. Allergologi määräsi minut kuuden ruoka-aineen imetysdieetille (bataatti, kana, riisi, kesäkurpitsa, mustikka, päärynä), jolla sitten noin vuoden elelin. Tämän lisäksi vauvalle aloitettiin refluksilääkitys. Tämä tapahtui vauvan ollessa seitsemän kuukautta.

Mitä eroa oli seitsemällä ensimmäisellä kuukaudella ja sen jälkeisillä kuukausilla? Ensimmäiset seitsemän kuukautta yöheräämisiä oli joka yö 20-40 kappaletta, useimmiten 40. Päiväunet olivat aina tai lähes aina kahden viiva kymmenen minuutin pätkissä. Pukluja tuli noin 70 kappaletta vuorokaudessa. Imetysdieetin ja lääkityksen aloittamisen jälkeen yöheräämiset vähenivät 0-10 kertaan ja päiväuniakin vauva alkoi nukkumaan puolen tunnin, joskus jopa tunnin pätkissä. Puklaaminen loppui lähes täysin! Ihon lehahtelu loppui melkein tyystin. Entinen, jatkuvasti nähisevä, happaman näköinen, minua nipistelevä ja tuskaisesti kiemurteleva vauva olikin nyt usein hymyilevä, touhukas, oppivainen ja iloinen pienoinen! Hän alkoi viihtymään muissakin asennoissa kuin pystyssä sylissä.

Tätähän se oli. Reilu vuosi.

Minä en siis ollut hullu äiti. Minä en siis liioitellut arkemme rankkuutta. Minä en siis hakenut huomiota väsymykselläni ja kertomuksillani vähän erikoisemmasta vauvavuodesta. Minulla vain oli todella allerginen ja pahasti refluksitautinen vauva. Vauva, joka joutui kärsimään suurimman osan vauvavuodestaan äärimmäisten kipujen kanssa. Vauva, jonka kurkku oli tulehtunut paloautonpunaiseksi närästyshapoista. Vauva, jonka suolisto oli niin hajalla, että koko vastustuskyky oli rakennettava uudestaan. Vauva, joka ei saanut hyviä kasvun ja kehityksen edellytyksiä aivojen työskennellessä liiallisten kipukokemusten käsittelyssä.

#ystäväkirjahaaste - minun vuoroni

Pitkästä aikaa haastepostaus, kiitos Arjen Miljonääri ystäväkirjahaasteen minulle heittämisestä! Tämä haaste on alunperin Nadjan synnyttämä. 

Haasteen säännöt:

-Kopioi nämä säännöt postaukseesi

-Kiitä haasteen antajaa ja mainitse Napsahduksia-blogi haasteen alulle panijana

-Vastaa sinulle annettuihin Ystäväkirja-kysymyksiin

-Lisää kuvaksi/kuviksi parhaiten itseäsi kuvastavia kuvia 

-Keksi uudet kysymykset (tai käytä vanhoja)

-Haasta mukaan ihania bloggaajaystäviä

1.Pituutesi ilman korkkareita?

Yli 160cm, alle 170cm.

2.Lempinimesi, ja mistä se on peräisin?

Aloinpa tässä miettimään, että onko minulla koskaan ollut oikeita lempinimiä. Oma nimeni on sen verran lyhyt, että siitä ei ole helposti keksitty lempinimiä. Mutta no... tällä hetkellä...hmm... voiko äiti olla lempinimi? :-D

3.Minkä ruuan valitset lauantai-illalle, jos ei tarvitse miettiä kaloreita?

Minä en koskaan mieti kaloreita. Joten jos siis saisin mitä tahansa ruokaa, niin nyt tuntuu, että valitsisin villisikaa, uunijuureksia ja punaviiniä.

4.TOP4 asiaa, joita arvostat eniten ystävyydessä?

Luotettavuus, aitous, keskustelutaito sekä tunne ja tieto siitä, että ystävä välittää ja tarvittaessa antaa tukea myös arjessa.

5.Telkkarista: Moderni perhe, Kimmo, Salkkarit, Greyn anatomia vai Hottikset?

Noniin. Nyt taitaa olla naurun aika, sillä minä en ole koskaan kuullutkaan Kimmosta. Modernia perhettä ja Hottiksia en ole koskaan katsonut. Salkkareita katsoin joskus ööööö... yli kymmenen vuotta sitten? Eli valitsen en minkään.

6.Rakkaimmat harrastukset, ja onko sinulla suunnitteilla aloittaa jotakin uutta?

Liikunta on rakkain, sellainen all time favourite, vaikka se ei aina arjessa niin näkyisikään se rakkaus (kröhöm)... Tällä hetkellä ei ole suunnitteilla uusia harrastuksia, mutta kun katselen ympärilleni, niin pitäisi varmaan sanoa, että siivous tai kukkien kastelu tai jotain.

 

Tämäkin "urheilusuoritus" on vuodelta 2011. On minulla jumppapöksyt olleet sen jälkeenkin jalassa... Ainakin silloin tällöin.

7.Haaveita, joiden toivot toteutuvan lähitulevaisuudessa?

Haaveilen, että pääsisimme matkustelemaan entistä enemmän niin perheenä kuin kaksinkin mieheni kanssa. Haaveilen myös niistä varaisovanhemmista. Haaveilen, että lapset olisivat oikeasti pitkän aikaa oireettomia. Haaveilen uudesta, isommasta talosta.

8.Hattaraa vai pehmistä?

Inhoan hattaraa, joten valitsen pehmiksen.

9. Ripsiväri, kestoripset vai naturell?

Jos siis tarkoitetaan, että mitä minä eniten käytän näistä, niin ehdottomasti naturell. Mutta ei minulla ole ripsiväriäkään vastaan mitään. Sitä pyrin sutimaan silmiini aina välillä, kun muistan ja jaksan. Tosin silloin lapseni kysyvät minulta, että "mitä sinulle on tapahtunut?".

10.Mottosi?

Hyviä mottoja on paljon! Se, mikä juuri sinä päivänä puhuttelee, vaihtelee. Tällä hetkellä (tässä esikoisen järkyttävien oireiden sekä uhman kanssa eläessä) mottoni voisi olla tämä: ”Ei tarvitse provosoitua, jos provosoidaan.”

Minä haastan seuraavat kollegat:
tiitukatriina
ja 
Kun äiti kelaa

Vastaukset kysymyksiin - uniasiantuntija vastaa

Unikulman tyynylahjakortti on lähetetty onnekkaalle voittajalle, ja nyt on vuorossa vastaukset blogissa ja instagramissa esitettyihin kysymyksiin!

Minkälainen tyyny olisi hyvä niskajumituksesta kärsivälle? Entä levottomalle nukkujalle? Kuinka monella tyynyllä olisi sopiva nukkua?

Hyvä tyyny on sellainen, jonka korkeutta voi säätää itselle sopivaksi. Hyvä tyyny sopii sekä kylki- että selinmakuulle. Yhden tyynyn pitäisi riittää nukkumiseen, mutta harteikkaammalla nukkujalla voi olla kyljellään vaikeuksia pärjätä yhdellä tyynyllä. Toisaalta myös patjan pitäisi joustaa hartian alta riittävästi. Jos patja on liian kova hartian kohdalta, eikä siten myötäile vartalon muotoja sopivasti, niin on sitä vaiketa korjata parhaimmallakaan tyynyllä. Tyyny ei saa myöskään olla liian napakka tai voimakkaasti tukeva. Silloin se voi painaa kaularangan alueen hermoja ja verisuonia, ja siitä voi osaltaan johtua esimerkiksi käsien puutuminen tai päänsärky yöllä/aamulla.

Olisi myös hyvä miettiä, aiheuttaako jokin toiminta tai toiminnan puute päivällä niskan jumitusta? Onko työergonomiassa parannettavaa? Löytyykö työlle vastapainoksi jotakin elvyttävää toimintaa, kuten lihaskuntoharjoittelua?

Levottoman nukkujan olisi hyvä varmistaa, ettei nukkumisympäristössä ole mitään korjattavaa. Hyvän tyynyn ja patjan lisäksi tarvitaan makuuhuoneeseen riittävästi hapekasta ja puhdasta, sopivan kosteaa ilmaa. Melu, valo (pimennysverho) ja tekemättömistä askareista muistuttavat esineet, kuten työläppärin, eliminoiminen makuuhuoneesta voivat helpottaa levottumuutta.

Kuinka usein kannattaisi hankkia uusi tyyny? Minua kiinnostaisi tietää, kuinka usein tyynyä oikeasti kannattaa pestä, ja onko säännöllisestä tyynyn tuuletuksesta oikeasti hyötyä vai tuntuuko siltä vain?

Tyynyä olisi hyvä pestä 2-3 kuukauden välein - silloin sitä voi käyttää 2-3 vuotta. Jos tyyny on ollut käytössä vuoden verran, eikä sitä ole pesty kertaakaan, voi se painaa noin 800g enemmän kuin ostohetkellä (ja tämä painohan on hiuspohjasta lähtevää talia, hikeä, kuollutta ihosolukkoa, hilsettä, kosmetiikkatuotteiden jäänteitä, kuolaa ynnä muita kasvojen eritteitä... jopa hometta!). Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa on aika vaihtaa tyyny, jos silmät oireilevat aamuisin rähmimällä tai nenä menee tukkoon nukkumaan mentäessä. Tuuletuksesta tulee vain hetkellinen raikkaus tyynyyn. Pakkasilmaan vietäessä kannattaa varmistaa, että tyynyn materiaali kestää sen.

Mikä tyynymateriaali on kestävin? Lisääkö tyynynsuoja kuinka paljon tyynyn käyttöikää?

Nykyisin markkinoilla on todella paljon eri materiaaleista valmistettuja tyynyjä. Toiset materiaalit ovat kestävämpiä kuin toiset. Tyynyn hintakin kertoo yleensä jo jotain kestävyydestä, jos vertaa vaikka alle viiden euron markettityynyä 100 euroa maksavaan. Vaikka laadukkaat materiaalit voivat teoriassa kestää rikkoutumatta vaikka vuosikymmenkin, niin rajoittaa hygieniapuoli tyynyn kuin tyynyn käyttöiän noin kolmeen vuoteen. Tyynyä valitessa olisikin hyvä varmistaa, että materiaalit kestävät 60 asteen pesua. Kuulen usein työssäni asiakkailta, kuinka heidän ostamat tyynyt menevät muhkuraiseksi lyhyen käytön jälkeen. Sitten kun kysyn, että kuinka usein he tyynyään pesevät, niin vastaus on yleensä ”kerran vuodessa”. Mikään tyynymateriaali ei kestä vuotta pitempään käyttökelpoisena, jos sitä tai edes osaa siitä ei ole pesty useasti sinä aikana. Ylimääräisellä tyynynsuojalla voidaan pidentää tyynyn käyttöikää jonkin verran, edellyttäen tietenkin, että sitäkin pestään säännöllisesti.

Onko tyynyllä vaikutusta kuorsaukseen? Paras tyyny kuorsaajalle?

On. Silloin kun tyyny on oikean korkuinen ja mallinen, pysyvät hengitystiet auki paremmin, mikä voi vähentää kuorsaamista. Apua kuorsaukseen voi saada myös moottorivuoteesta, jolla pääpäätyä voi hieman kohottaa. Vaihtoehtoisesti voi myös kokeilla laittaa sängyn pääpäädyn jalkojen alle paksun kirjan tai pari, niin että pääty nousee 5-10cm. Kun pää on vartaloa ylempänä, pysyvät hengitystiet paremmin auki.

Onko hyvällä tyynyllä vaikutusta alaselän kipuiluun?

Tyynyn korkeutta säätämällä voidaan vaikuttaa jopa lantion seutuun saakka. Jos hyvä tyyny mahdollistaa ergonomisemmassa asennossa nukkumisen (esim. vanhalla tyynyllä nukkuu aina mahallaan ja uudella hyvällä tyynyllä pystyykin nukkumaan suorassa kylkiasennossa), niin silloin tyynyllä voidaan vaikuttaa hyvinkin paljon alaselän kipuiluun. Patjan rooli on tyynyä merkittävämpi alaselän kipujen helpottamisessa. Patjan tehtävä on tukea selkää ja rentouttaa vartaloa yön aikana. Jos alaselkä on varsinkin aamulla kipeä tai jäykkä, niin mitä todennäköisemmin yksi syyllinen on epäsopiva patja.

Kysäisisin, miten paljon nukkuma-asento vaikuttaa unen laatuun? Entä mitä unissa höpöttely/kävely kertoo nukkujasta?

Jos nukkuma-asento on jotakin muuta kuin ergonominen kylkiasento tai selinmakuu (eli tällöin keho on epäsymmetrisessä tai kiertyneessä asennossa), kohdistuu siihen toispuoleista jännitystä/venytystä. Yksi syy yöllä heräämiseen voi olla siis se, kun lihakset väsyvät jännitykseen tai hermot ovat puristuksissa. Jotkut toki pystyvät nukkumaan huonossa asennossa koko yön heräämättä, mutta aamulla sängystä noustessa selkä tuntuukin jäykältä tai niskat kipeiltä.

Unissakävely on yleensä vaaratonta, mutta jos se on säännöllisesti toistuvaa, voi asiaa lähteä tutkimaan tarkemmin, varsinkin jos samanaikaisesti oireilee toistuvalla päänsäryllä/migreenillä. Jotkin lääkkeet, alkoholi tai sairaudet (esim. kuume) voivat lisätä unissakävelyä.

Höpöttely unissa on myös vaaratonta ja lapsilla, etenkin pojilla melko yleistä. Stressi on yksi tekijä, alkoholin ja tiettyjen sairauksien ohella, joka saattaa lisätä unissa puhumista.

Mikä olisi paras apu siihen, ettei millään saa unta?

Vuoteeseen ei kannata jäädä pyörimään tuntitolkulla, jos uni ei vaan tule. On keinoja, millä nukkumiseen voi valmistautua. Varaa aikaa rauhoittumiselle ennen nukkumaanmenoa. Vältä sinistä valoa illalla (kännykän, tv:n ja tietokoneen näytöt). Jos kuitenkin haluat tai sinun on pakko käyttää näyttöä iltaisin, voit asentaa tietokoneelle ohjelman, joka muuttaa näytön valoa punaisemmaksi (esimerkiksi f.lux) tai vaihtoehtoisesti käyttää sinistä valoa suodattavia silmälaseja. Syö helposti sulava hiilihydraattipitoinen ateria noin 2 tuntia ennen nukkumaanmenoa. Vältä piristäviä aineita ennen nukkumaan menoa (kofeiinin puoliintumisaika elimistössä on noin 6 tuntia). Vältä raskasta liikuntaa myöhään illalla, mutta kevyestä venyttelystä tai kävelystä voi olla apua. Ota magnesiumia noin tunti ennen nukkumaan menoa. Jos edellä mainitut on kokeiltu, niin silloin syy voi löytyä epäsopivasta vuoteesta ja tyynystä.

Taapero herää joka yö, mikä auttaa?

Tilannetta pitäisi selvittää tarkemmin, eli herääkö hän esim. itkien johonkin kipuun vai tuleeko hän kenties vain herättämään ja pyytää pääsemään viereen? Häneltä voi myös kysyä itseltään, miksi hän herää tai herättää vanhemmat. Jos taustalla ei ole sairautta tai kipua, niin hyvä keino voisi olla esimerkiksi palkitseminen läpinukutuista öistä. Niin, että lapsi saa aina vaikkapa tarran hyvin menneestä yöstä ja kun sovittu määrä tarroja on ansaittu, niin palkintona on joku kiva yhdessä tekeminen.

Tutti jätetty pois ja yöunet menneet risaisiksi, niin vinkkejä?

Tutti luo turvaa pienelle nukkujalle (imuntarve ja tuttiin tottuminen) ja eroahdistus voi olla suuri, jos tilalle ei tule mitään muuta turvaobjektia tai vanhemman läheisyyttä. Jos tutti on päivisin käytössä, mutta öisin ei, niin se voi hämmentää lasta. Lapsen kanssa voisi yhdessä tehdä sopimuksen, että annetaan tutti vaikka jollekin pehmolelulle käyttöön, ja sitten se pikkuhiljaa vain unohtuu ja poistuu näkyvistä. Jos risaiset yöunet johtuvat vain tutin poisjätöstä, niin uuteen tilanteeseen sopeutumisen ei pitäisi kestää montaa viikkoa.

Onko mahdollista, että lapsi, joka on oppinut nukkumaan huonosti (=heräilemaan usein yöllä) refluksin ym. vaivojen vuoksi, oppisi joskus myös nukkumaan paremmin?

Jos vaivat on saatu kuriin tai jopa oireettomaksi, niin lapsi oppii varmasti nukkumaan paremmin. Se kuinka nopeasti se tapahtuu, riippuu paljon yksilöstä ja vaivojen suuruudesta sekä niiden kokonaiskestosta. Omat lapseni ovat molemmat kärsineet refluksivaivoista syntymästä lähtien ja sen vuoksi yöt sekä päiväunet ovat olleet todella rikkonaisia ensimmäiset vuodet. Mutta kun olemme saaneet oireet kuriin, ovat yöunet ja päiväunet parantuneet huomattavasti. Heräämisten määrästä kun puhutaan, niin meidän tapauksessa on liikuttu pahimmillaan useasta kymmenestä, jopa neljästäkymmenestä, herätyksestä yössä nykyiseen yhteen tai kahteen ns. normaaliin heräämiseen (vessahätään tai läheisyystankkaukseen liittyvään).

Jos lisäkysymyksiä tai muuta pohdintaa uniasioihin liittyen tulee mieleen, niitä voi vielä laitella kommentteihin.

Kysymyksiin vastasi Unikulman fysioterapeutti Ramon Jansson. Postauksen kuvat ovat Hyvinkään Unikulmasta.

Äitiyden polku

Se polku on ollut mutkainen ja kivikkoinen.

Alussa kompastelin usein kiviin, sillä en ollut tottunut kulkemaan niin kivikkoista polkua. Olin väsynyt ja toivoton.

Pikkuhiljaa askeleeni oppivat varomaan pienimpiä kivenmurikoita.

Ilman kompasteluja en edelleenkään ole päässyt kulkemaan, sillä isot kivenmurikat ja kannot yllättävät minut vieläkin usein.

Olen kaatuillut paljon. Niin paljon, että olen usein satuttanut itseni pahasti. Olen vuotanut verta, mutta sinnikkäästi noussut matkaan uudelleen.

Polkuni kiemurtelee synkempiä reittejä, eikä ole tavatonta, että polulleni sattuu rankka sadekuuro.

Ennen kuljin polkuani liian köykäisin varustein. Nyt olen oppinut varustautumaan paremmin. 

Enää eivät keholleni tippuvat rakeet satuta niin pahasti. En lannistu, vaikka päälleni tipahtaa raskas oksa.

 Aluksi pelkäsin myrskyjä suunnattomasti. Hätäännyin ja olin varma, että myrsky ei koskaan loppuisi.

Nyt tiedän, että myrskyn jälkeen on poutasää. Nyt osaan hakeutua suojaan ketterämmin.

Aluksi pelkäsin synkkää metsää, jonka läpi polkuni kulkee. Nykyään kannan valoa mukanani, jotta en enää pelkäisi niin paljon. 

Olen oppinut olemaan kadehtimatta niitä, joiden polku kulkee aurinkoisemmalla ja suojaisemmalla puolella.

Edelleen minun on vaikea huutaa apua, jos haavoitun pahasti. Yritän sinnitellä itsekseni. Usein liimaan haavaani laastarin, joka on kastunut märäksi taskussani.

Onneksi tiedän, että myös minun polulleni paistaa välillä aurinko.

Onneksi tiedän, että huutaessani apua, saan sitä. Tiedän, että joku tulee hoitamaan haavojani, nostamaan minut pystyyn ja taluttamaan minua. Tiedän, että jollakulla on minulle lämpimät vaatteet ja korillinen eväitä.

Tiedän, että minua ei jätetä yksin metsään itkemään.

Jos bataatti ei vielä kyllästytä

Oliko teillä bataattilaatikko joulupöydässä? Jos ei ollut, niin suosittelen sellaista kokkailemaan, kunhan jouluruuat ovat jääkaapista kaikonneet. Bataattilaatikko kelvannee myös muuksi kuin jouluruuaksi - sen voisi lanseerata vaikka talviruuaksi!

1kg (2 keskikokoista) bataattia

suolaa

1rkl voita

2dl kuohukermaa

½tl kardemummaa

½tl kanelia

1-2rkl kurpitsansiemenjauhoa

Kuori bataatit. Paloittele ne ainakin neljään osaan. Keitä bataatit (noin 15min) pehmeiksi suolalla maustetussa vedessä.

Kippaa vesi pois ja soseuta bataatit. Lisää seokseen kerma sekä mausteet.

Voitele uunivuoka ja kaada seos tasaisesti siihen. Ripottele päälle kurpitsansiemenjauho.

Paista laatikkoa uunissa 175 asteessa reilu tunti. 

p.s. Jos joulukääreistä ei avautunut tyynyä, mutta sellainen toiveissasi on, kannattaa osallistua vielä käynnissä olevaan arvontaan, jossa voi voittaa Unikulman tyynyn!

No just sitä

No just sitä. Eli hymyjentäyteistä ja tunnelmallista joulua sinulle :-)

Apua ystäväperheelle (plus lahjakortti sinulle? - arvonta)

On ihmisiä, joita ajattelee vain lämmöllä.

On tilanteita, joita ei vain pysty ymmärtämään.

On tunteita, joita ei haluaisi kokea.

Eräs ystäväperheemme koostuu ihanista ihmisistä, jotka ovat joutuneet kokemaan käsittämättömän määrän sairauksia, huonoa tuuria ja vaikeuksia elämänsä aikana. Elämä on heittänyt koettelemusta toisen perään heidän eteensä. Olen vierestä seurannut, yrittänyt tukea ja olla hyvä ystävä. Viimeisin rotko, hometalosta lähtö, sai minut nyt kirjoittamaan tämän tekstin.

Tämä on sellainen tilanne, jota en pysty ymmärtämään. En pysty ystävälleni sanomaan, että ymmärrän heitä. En pysty sanomaan, että ymmärtäisin ollenkaan, miksi heille annetaan näin paljon vaikeuksia. Tätä ei pysty mitenkään järjellä selittämään.

Tunnen avuttomuutta, surua ja voimattomuutta heidän tilanteen edessä. Veimme itse heille niitä apuja, joita pystyimme. Sen lisäksi olin yhteydessä moniin yrityksiin, joista kaksi halusi lähteä vapaaehtoisesti tukemaan perhettä. 

Unikulma lahjoitti heille tyynyt ja peitot

S-ryhmä lahjoitti heille 50 euron lahjakortin

Tämä perhe on tilanteessa, jossa voivottelu on aivan turhaa. Tämä perhe tarvitsee konkreettista apua. Homepakolaisina he joutuivat jättämään lähes kaiken hometaloon ja muuttamaan evakkoon. Sen lisäksi perhe on vaikeasti allerginen, joten työtaakka arjessa on suuri. Perhe muun muassa jauhaa kaurajauhonkin itse, sillä vain yhden merkkinen kaurahiutale sopii heille. Perheessä on puhjennut tuoksu- ja kemikaaliherkkyys, joten mitään tavaraa he eivät voi ostaa kirpputorilta. Perheessä painitaan myös monien muiden sairauksien kanssa. Jos sinusta tuntuu, että haluat/pystyt auttamaan perhettä jollakin tavalla, niin laita minulle sähköpostia (heimeillavalvotaan@gmail.com), niin mietitään yhdessä, miten avun voisi toteuttaa ja miten sen saisi perille. Ihmisten (vähäisestä) auttamisinnosta, maailman itsekeskeisyydestä, julmuudesta ja muista jutuista en ala tähän nyt sen enempää kirjoittamaan. Jokainen tietää sisimmässään, mikä on oikein, jos sisintään kerkiää kuunnella.

Koska minä pyydän teiltä nyt apua, niin haluan myös antaa yhdessä toisen yhteistyökumppanin, Unikulman, kanssa yhdelle lukijalleni ergonomisen tyynyn (arvo 149e), joka valitaan UnikLab-mittauksen avulla. Arvonta järjestetään instagramissa (skribentti) seuraajieni kesken, kommentoimalla arvontakuvan alle. Jos et ole instagramissa, mutta haluat osallistua arvontaan, joit jättää kommentin myös tähän alle. Kommentissasi voit kysyä mitä tahansa uneen tai nukkumiseen liittyvää – Unikulman fysioterapeutti ja uniasiantuntija lupaa vastata kysymyksiin sitten erillisessä postauksessa.

Arvonta päättyy 31.12.2015 klo 00:00, jotta joku onnekas pääsisi heti uuden vuoden alkaessa painamaan päänsä uudelle tyynylle. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti, ja hänelle lähetetään lahjakortti, jolla hän saa noutaa lähimmästä Unikulman liikkeestä juuri hänelle sopivan tyynyn.

Onnea arvontaan ja lämpöisiä ajatuksia jokaiselle, joka lähtee auttamiseen mukaan!

Suutuntumahifistelijän joulupuuro

Jos kaipaatte jotain uutta puurorintamalle, niin täältä tulee hyvä vaihtoehto: jouluinen hirssituorepuuro. Minä olen suutuntumahifistelijä, ja tässäkin puurossa yhdistyy lämpimyys, kylmyys, rapeus sekä pehmeys. Ja tietenkin nyt joulunaikaan myös jouluiset mausteet.

jouluinen hirssituorepuuro (1 annos)

n.1dl mustikoita

1-2rkl maapähkinävoita tai kookosmannaa

n.1dl huuhdeltuja, kuorittuja hirssisuurimoita

(ceylon)kanelia

kardemummaa

inkivääriä
neilikkaa

maukeutusta oman mielen mukaan (esimerkiksi stevia, hunaja)

(1rkl maustamatonta riisiproteiinijauhoa)

n.1dl jäisiä puolukoita

Sulata mustikat mikrossa lämpimäksi seokseksi. Sekoita lämpöisten mustikoiden joukkoon maapähkinävoi tai kookosmanna (mikä ettei molempiakin!), niin ettei juuri jäisi kökköjä. Lisää joukkoon hirssisuurimot. Sitten tiputa sekaan mausteet ja makeutus oman makumieltymyksen mukaan (minulla puoli teelusikallista kanelia, puoli teelusikallista kardemummaa, ripaus inkivääriä ja ripaus neilikkaa sekä puoli teelusikallista steviajauhetta). Puuroon voi lisätä myös riisiproteiinijauhoa, jos haluaa - se tuo lisää pehmeyttä puuroon. Lopuksi pyöräytä sekaan jäiset puolukat puuron sekaan ja NAUTI.

Jotain joulusta ja jouluttomuudesta

Olisikohan aika kirjoittaa pari sanaa joulusta minunkin nyt. Oikeastaan tästä ei tule mitään oikeaa tekstiä, vaan tulin vain huikkaamaan muutamasta ekologisesta vinkistä liittyen joulupaketointiin ja joululahjoihin. 

Te, jotka ette ole vielä kerinneet paketoimaan, käykäähän varastoja ja vinttejä nyt penkomassa. Minun lempparipaketointiväline on ehdottomasti kenkälaatikko (tai muu pieni pahvilaatikko). Niiden koristeluun voi kaivaa joulupaperin jämiä, hajaserviettejä, yksinäisiä tarroja, kangaspaloja...

Ja te, jotka edelleen mietitte (tai ette ole vielä kerinneet miettimään joululahjaa) - antakaa aikaa, yhteistä tekemistä ja mukavia muistoja. Eräs henkilö saa meiltä lahjaksi omatekemän vuosikalenterin. Jokaisen kuukauden takaa löytyy jokin kiva immateriaalinen lahja.

Meidän asunnosta ei ihan välttämättä huomaisi, että edessä häämöttää neljäs adventti... On ollut vain vähän joululahjajuttuja ja joulukorttijuttuja. 

Muuten olemme yrittäneet pitää asunnon esittelykunnossa (kröhöm, painotan verbiä yrittäneet), koska olemme siis hypänneet asuntomarkkinoiden vietäväksi. Joulukuusemme on siis tällä hetkellä kymmenen sentin hyllyllä nököttävä askartelu. No, jospa sitä pikkuhiljaa...

Hän on tässä

Joskus sen vaan tietää, että hän on tässä. Minun vieressäni. Aivan kuin pitämässä kädestäni kiinni.

Se tunne on lämmin, turvallinen ja rauhallinen.

Ihan kuin hän sanoisi: kaikki on hyvin.

Pohjalla ollaan

Heipähei ja terveiset kuraisen ja kylmän arkikuopan pohjalta! Se on meinaan semmoinen juttu, että tällaista oirearkea ei meillä ole tänä syksynä nähtykään. Huh. Voin kertoa, että aika helpolla olen tämän syksyn päässytkin, kun hoidettavanani on ollut kaksi vain julmetulla uhmalla varustettua, oireetonta poikaa. Viimeisen kuukauden ajan on oiremittarissa meinaan olleet sellaiset kierrokset, että enpä olisi uskonut enää koskaan tällaista arkea meillä elettävän. Toisaalta, nyt kun viimeisimpää kuukautta miettii, en näe yhtään kummallisena tätä molempien poikien oireilua.

Pikkusankarilla kaikki alkoi ensimmäisen ison ulkomaanmatkan konkreettisesta odottamisesta. Stressi (oli se sitten positiivinen tai negatiivinen, tässä tapauksessa siis positiivinen) pahentaa aivan selvästi refluksia. Viikon matkalla, no, ruuat olivat tietysti hieman erilaisia kuin kotona, ja ne vaikuttivat vääjäämättä refluksin hoitotasapainoon. Todella, todella vaikea oireilu alkoi kuitenkin vasta palattuamme Suomeen. Todennäköisesti päävaikuttimena tässä kamaluusoireilussa ovat olleet juurikin se stressi ja sen laukeaminen. Hyvin tapahtumarikkaat viikot kotiinpaluun jälkeen ovat myös varmasti jättäneet jonkinlaisen hälytystilan kehoon (ja tässä sekamelskassa SI-vaivat eivät tietenkään auta asiaa...). Pikkusankari valittaa närästystä monta kertaa päivässä, eikä Gaviscon tai Rennie tunnu tepsivän. Silmät huutavat tuskaisesta olosta. Nukahtaminen on todella levotonta. Käytös on sellaista, kuin hänen aivoihinsa olisi upotettu ”teen IHAN KAIKEN juuri niin kuin ei missään nimessä saa tehdä ja lisään päälle kiusaamista, ilkivaltaa ja lällättelyä” -toimintamalli, josta poikkeaminen ei tule kuuloonkaan. Ja tosiaan, kyse ei ole pelkästä uhmasta... se kun tuntuu melko iisiltä tähän oireiluun ja pahaan oloon suhteutettuna. 

Kun suun asento on tämä, koko ajan. Koko ajan. Vaikka kuinka olisi kivaa tekemistä, menemistä ja näkemistä.

Kerran, kun sydämeni pohjasta toivotin onnea miehelleni, kun hän lähti viemään Pikkusankaria kerhoon, tajusin, että tämä ei nyt ole ihan normaalia elämää viisivuotiaan kanssa. Se, että kymmenen minuutin matkalle toivotan onnea, hermoja ja tsemppiä, jotta mies ei tulisi täysin raivosta puhkuen takaisin kotiin, ei kuulosta normaalilta (tai esimerkiksi elämältämme pari kuukautta sitten). Silloin varasin hätäajan osteopaatille. Osteopaatin huomiot olivat jotakuinkin tiivistetysti seuraavat: pallea täysin juntturassa muiden sisäelinten välissä, kallonpohjassa jumia ja vasen lonkka kireä. Eli ne samat löydökset, joita löytyy aina silloin, kun Pikkusankarin arkikin on ollut haastavampaa ja oireet suuremmat. Toivomme kovasti, että osteopaatin hoito auttaa, eikä meidän tarvitsisi harkita vahvempien lääkkeiden takaisinottoa.

Niin, ja sitten tämä toinen yllättäjä. Minimullistaja. Meidän oireeton, kaikkea syövä poika olikin yhtäkkiä oireinen. Kiitos antibioottien. Plääääh. Olemme aina vältelleet antibiootteja, ja odottaneet esimerkiksi mahdollisten korvatulehdusten itsestään paranemisia. Mutta nyt, nyt aloitimme Minimullistajalle tuon mikrobilääkkeen. Ensimmäistä kertaa elämässä, juuri ennen ulkomaanmatkaa. 

Pitkän aikaa Minimullistajan keuhkoista oli kuulunut hieman epämääräistä ääntä (ja allergologi vilautteli infektioastmamahdollisuuttakin...), ja pari päivää ennen matkaa kävimme vielä tarkastusluontoisella kuuntelulla lääkärin luona... ja mitäs muutakaan lääkäri meille kertoi, kuin sen, että Minimullistajan keuhkoissa on todennäköisesti jokin tulehdus. Emme halunneet ottaa tulehduksen pahenemisriskiä Afrikan matkan aikana, joten kallistuimme antibioottien kannalle. Tulehdukselle ehkä hyvä juttu, mutta millekään muulle hänen kehossaan ei. Vastustuskyky huononi, suolisto ei enää kestänytkään ruokia, joita hän ihan normaalisti viime kuukausina popsi, iho alkoi kuivua ja näppyillä, ripuli alkoi, nähinä lisääntyi... No, nyt sitten odotellaan maitohappopurkkien kanssa vuosi tai kaksi, että suolisto paranisi kokonaan antibioottihyökkäyksestä. Masentavaa.

Aikaisempina huonojen kausien aikoina olisin melko toivoton, mutta nyt tiedän ja uskon vakaasti, että tämä on vain vaihe, ei missään nimessä perusarkea. Toivon, että olen oikeassa, ja toivon, että positiivinen asenteeni jaksaa kannatella minua parempiin aikoihin. Sellaisiin aikohin, jolloin mies ei kommentoi illalla töistä tulleessaan ja ihan vakavissaan ”hyvä nähdä sinut hengissä”.